Tässä artikkelissa kuvaan lyhyesti toukokuun 2009 stressitekijöitä, joiden yhteisvaikutusesta itkin, hakkasin päätäni seinään ja huusin "Minä en jaksa enää". Tuorein päivitys keskiviikkkona 7.12.2011 klo 8.. ARTIKKELI ON EDELLEEN KESKENERÄINEN.
Toukokuun 2009 viimeiset viikot:
Taloyhtiössä erittäin suurta ponnistusta vaatinut henkinen
En saanut mistään vahvistusta omalle identiteetilleni
Lähimpien sukulaisteni yllättävä kielteinen reaktio suunnitelmaani jättää "de facto"osuuteni isän ja äidin perinnöstä sisarteni lapsille
Arvokas perintökiinteistömme jäi hovioikeden päätöksellä asianajajan myytäväksi.
Hän myi sen viipymättä eikä jäänyt odottamaan viikkoakaan, että Isosaari-seuran puheenjohtaja olisi ehtinyt levittää tietoa myytävänä olevasta kiinteistöstä, minkä hän lupasi tehdä kun olin kertonut hänelle asiasta. Myyntihinta oli 320.000 euroa, mistä perillisille jäi muistaakseni noin 220.000 euroa. Loppu meni pesänjakajan ja kiinteistönvälittäjän palkkioihin sekä luovutusvoittoveroon, joka maksettin ennen perintöosuuksien jakamista.
Toukokuussa 2009 tapahtui siis viimeiset vaiheet vuonna 1971 kuolleen isämme perinnönjaossa. Taistelin viimeiseen saakka eli hovioikeutta myöten sen puolesta, että arvokas "loma-asuntokiinteistö" Hollolan Isosaaressa olisi pysynyt suvussamme ja pidetty isämme viimeisenä elinpäivänään esittämän toivomuksen mukaisesti "Ahjos-suvun identiteettiä ja yhteenkuuluvuuta vahvistavana virkistys- ja kokoontumispaikkana". Olin jo 1990-luvun alusta pitänyt säästöjä nopeasti likvidoitavalla tilillä sen varalta, että joku kolmesta sisarestani vaatii perintöosuutensa rahana. Nyt kaksi sisartani esitti sellaisen toivomuksen yllätten samanaikaisesti. Tammi- helmikuussa 2009 tarjosin heille heidän silloin vaatimansa hinnan yhteensä noin 75.000 euroa.
Muodollisesti olisin toki saanut rahan vastineeksi suuremman osuuden arvokkaasta kiinteistöstä, mutta tosiasiallisesti olisin lahjoittanut sisarteni lapsille noin 10 vuoden säästöni ja lisäksi maksanut suurimman osan vuosittaisista ylläpito- ja perusparannuskuluista. Nimittäin ainakaan meillä ei kiinteistön käyttö ole koskaan riippunut omistuksesta vaan lähinnä kunkin "lapsen" elämän vaiheesta ja tilan tarpeesta. Mökkeilyä harrastetaan eniten silloin kun perheessä on kasvuikäisiä lapsia. Ikääntynyt sukupolvi yleensä omistaa ja maksaa kuluja, mutta ei käytä. Minullakin oli silloin ajatuksena ryhtyä "karavaanariksi" eikä mökkeilijäksi. Myös osuutensa myyneet olisivat äidin kuoltua tulleet uudestaan omistajiksi. Äiti oli silloin jo 92 -vuotias ja kuolikin jo seuraavana vuonna. Myös perintöosuutensa myyneet olisivat voineet edelleenkin käydä kiinteistössä joko puolet kiinteistöstä omistavan äitimme luvalla tai lastensa vieraina ja tietysti myös isän toivomissa kokoontumisissa (esim. perhejuhlissa).
