Tämä on jatkoa 21.09.2012 julkaistuun artikkeliin. Täydennetty sunnuntaina 7.10.2012.
Painehaavauma (ent. makuuhaava)
Painehaavauma, josta käytettiin aiemmin nimitystä makuuhaava, on ihovaurio, joka syntyy makaamisesta tai istumisesta samassa asennossa liian pitkään. Jatkuva ihoon kohdistuva paine aiheuttaa ihokudoksen kuolemisen ja avoimen haavan.
En nähnyt omin silmin painehaavaumaani, koska makasin sen päällä. Minulla kuitenkin kerrottiin sellainen olevan. En myöskään tuntenut sen olemassaoloa. Se syntyi, kun makasin ilmeisesti kaksi viikkoa suoraan selälläni lyhytaikaisia hoitotoimenpiteitä lukuunottamatta. Sen jälkeen se parani, kun minua käänneltiin kyljeltä toiselle ja sängyssäni oli moottoripatja.
Kyljen kääntämisen olen kuvannut jo aiemmin. Suoran selinmakuun sanottiin olevan paranemisen kannalta huonoin asento. Paremmat asennot olivat noin 45 astetta kallellaan oikealle tai vasemmalle. Moottoripatja on ilmapatja, johon moottori saa aikaan värähtelyä tietyin aikavälein. Moottori käynnistyy myös silloin, kun potilas hiukan liikahtaa. Se käy jonkin aikaa ja sammuu sitten itsestään.
Peseytyminen
Peseytyminen hoidettiin sairaaloissa niin, että se ei ollut potilaalle minkäänlainen ongelma. Tosin alkuaikoina selkääni sattui aina, kun minua pyöriteltiin sängyssä, mutta kun otin aamulääkitykseen kuuluvan kipulääkkeen heti ensimmäisen kerran herättyäni, se ehti vaikuttaa jo ennen aamupesua, joka alkoi vasta joskus klo 8.30 jälkeen.
Hoitajat antoivat ämpimään veteen kastettuja kertakäyttöisiä pesulappuja, joilla pyyhin kasvojani, kainaloitani ja käsivarsiani, myöhemmin myös etumustaa vyötärölle saakka. Muut alueet jäivät hoitajien pestäviksi. Pesemisen tekee helpoksi vesiliukoinen pesuvoide, jota ostin myöhemmin apteekista kotiinkin. Sitä levitetään pesulapulle eikä sitä tarvitse huuhtoa pois. Ikävää vain, että lämpimässä vedessä kasteltu pesulappu alkoi hyvin pian tuntua kylmältä.
Ulosteesta puhdistaminen oli hankalampaa, mutta käsittelen sen aiheen jäljempänä erikseen.
Malmin sairaalassa minut pestiin kerran viikossa vedellä ja saippualla päälaelta jalkapohjiin saakka erityisessä pesuvuoteessa, josta käytettiin englanninkielistä nimitystä "bridge". Se on pyörillä kulkeva sänky, jossa on vettäpitävät pohja ja alaslaskettavat reunukset. Se tuodaan ensin potilaan sängyn viereen ja potilas vedetään siihen siirtolakanalla. Sen jälkeen reunat nostetaan ylös ja potilas työnnetään pesuhuoneeseen. Potilashuoneen oma yhdistetty wc- ja pesuhuone oli sekä Malmilla että Meilahdessa niin tilava ja leveäovinen, että pesusänky mahtui sinne eikä siis pesusängyllä menty ollenkaan omasta huoneesta käytävään. Siinä sitten kaksi hoitajaa suoritti pesemisen lämpimällä vedellä ja saippualla. He olivat aina erityisen huomaavaisia sen suhteen, tuntuuko vesi sopivan lämpöiseltä ja alkoivat kuivata ennen kuin ehdin palella. Vesipesu oli kaiken kaikkiaan hyvin miellyttävä kokemus. Malmilla se tehtiin siis kerran viikossa ja Meilahdessa yhden kerran vajaan kuukauden aikana, Töölön sairaalassa ei kertaakaan, mutta siellä olinkin vain puolitoista viikkoa.
Puhelimen käyttö
Sairaaloissa näyttää nyt olevan sellainen käytäntö, että kirjallisissa potilasohjeissa kielletään oman matkapuhelimen käyttö, mutta kaikki potilaat sellaista kuitenkin käyttävät, eikä henkilöstö siihen puutu. Matkapuhelinverkon kenttä oli hyvä jokaisessa sairaalassa.
Töölön sairaalassa käytössäni oli myös jonkilainen lankapuhelin, josta en muista muuta kuin että puhelinnumeron edellä piti näppäillä pitkä vaikeaselkoinen koodi, joka kohdisti puhelun kustannuksen potilaan laskuun. Meilahdessa kunkin potilassängyn päällä oli monitoimipääte, jossa oli myös lankapuhelin. Mitään koodeja ei tarvinut syöttää, mutta puhelinnumero oli vuodepaikkakohtainen siten, että siirto toiselle vuodepaikalle aiheutti myös puhelinnumeron muutoksen. Sekä Töölössä että Meilahdessa ilmoitettiin, että puhelukulut laskutetaan hoitopäivämaksujen yhteydessä, mutta sitä ei käytännössä kuitenkaan tehty. Malmin sairaala ei tarjonnut potilaalle minkäänlaista puhelinta talon puolesta, mutta omaa kännykkää sai käyttää.
Oman kännykän käyttö on potilaan kannalta kätevämpää kuin sairaalan lankapuhelimen käyttö, kun siinä on tuttujen puhelinnumerot jo valmiiksi muistissa, jolloin niitä ei tarvitse näppäillä eikä kenellekään tarvitse ilmoittaa sairaalan numeroa. Olin vuoden 2011 aikana Meilahden sairaalassa ainakin kuudella eri vuodepaikalla, jossa siis jokaisessa oli eri puhelinnumero. Sen vuoksi käytin sairaalan kutakin lankapuhelinta yleensä vain sen verran, että soitin siitä kerran vaimolleni, jotta puhelinnumeroni tallentui hänen kännykkänsä muistiin siltä varalta, että oma kännykkäni menee rikki. Se putosi nimittäin lattialle monta kertaa ja kerran pissapulloonkin, joka oli onneksi sillä hetkellä tyhjä.
Meilahden lankapuhelin aiheutti kerran vaimolleni melkoisen shokin. Hänen puhelimensa soi keskellä yötä ja hän näki, että puhelu tulee 09-471-alkuisesta numerosta, jonka hän tunnisti sairaalan numeroksi. Silloin hän oli varma, että olen kuollut. Eihän sairaalasta muuten soiteta potilaan vaimolle keskellä yötä. Kun hän vastasi puhelimeen, sieltä kuului vain epämääräistä mörinää ja sitten puhelu katkesi. Kun aamulla otin häneen yhteyttä tietämättä yöllisestä tapahtumasta mitään, hän oli hurjan vihainen. Olin silloin Töölön sairaalassa, joka on saman puhelinkeskuksen alainen kuin Meilahden sairaala. Meilahden sairaalassa joku miespotilas oli yöllä yrittänyt sytyttää monitoimipäätteestä seinävalon, mutta oli painanut vahingossa "Soita"-näppäintä. Silloin puhelin soitti siihen numeroon, johon siitä monitoimipäätteestä oli viimeksi soitettu. Sitä ei ollut käyttänyt kukaan sen jälkeen, kun minä olin soittanut siitä vaimolleni monta viikkoa aiemmin. Kun mies huomasi, että seinävalo ei syttynytkään vaan jossakin soi puhelin ja vaimoni vastasi siihen, hän ei hämmentyneenä osannut tehdä muuta kuin vähän öristä ja sulkea puhelimen.
Syöminen
Monille potilaille syöminen on ajoittain hyvin vaikeaa. Eräs huonetoverini sai oksennuskohtauksen jokaisen aterian alussa, mikä vei ruokahalun minultakin. Hänelle ryhdyttiin lopulta antamaan ravintoa suoraan verisuoneen. Monilla on suussa, leukaperissä tai nielussa sellaisia vaivoja, jotka tekevät syömisen vaikeaksi. Tai sitten lääkityksestä johtuen kaikki ruoka maistuu pahalta tai ei miltään. Tuontyyppisiä ongelmia minulla ei ollut, paitsi sytostaattihoitojen aikana oli vaihe, jolloin makuaisti oli häiriintynyt ja kaikki makeat "herkut" olivat keskenään saman makuisia eivätkä lainkaan herkullisia. Mutta silloin en vielä ollut liikuntakyvytön, joten se vaihe ei oikeastaan kuulu tähän artikkeliin.
Makuuasennossa syödessä ja varsinkin juodessa täytyy olla erittäin varovainen, ettei mitään mene "väärään kurkkuun". Juominen onnistuu pillillä joko pullosta tai nokkamukista. Se on muki, jossa on tiivis kansi ja kannessa isompi tai pienempi nokka ja siinä reikä. Aamupuuron ja keitot söin usein siten, että lautanen oli sängyn päällä oikeassa kainalossani ja söin lusikalla vasemmalla kädellä. Oikeakäteisenä minun olisi ollut ehkä helpompi syödä vasemmasta kainalosta, mutta en olisi saanut puuro- tai soppalautasta sille puolelle sängyn oikealla puolella olevalta pöytälevyltä, koska en pystynyt kääntymään ilman hoitajan apua. Hoitajat laittavat kaikki potilaat ruokailuasentoon ennen kuin ruoan jakelu alkaa, mutta heillä ei ole aikaa jakelun aikana käydä potilaita kääntämässä.
Toinen tapa on pitää lautasta rinnan päällä olevalla pöytälevyllä ja syödä siitä lusikalla paremmalla kädellä selinmakuulla. Se on vaikeampaa niin kauan kuin selkä ei siedä nostamista moottorisängyllä hiukan pystympään asentoon. Kummassakin tapauksessa ruokaliina on tarpeellinen, sillä usein siitä lusikasta putoaa jotakin. Kertakäyttöisen ruokaliinan saa jokaisen aterian yhteydessä, ainakin jos pyytää.
Aamupalan tyypillinen koostumus oli puuro, maito, leipä ja sen päälle juustoa, kurkkua ja tomaattisiivuja, joskus makkaransiivu, kahvi, tuoremehu, vesi ja kaksi voinappia (puuroon ja leivän päälle), kaikki juomat nokkamukeissa. Meilahdessa jaettiin lisäksi joka aamu pieni Gefilus-juomapurkki, ilmeisesti antibioottien vatsasta tuhoamien hyvien bakteerien palauttamiseksi. Aterian sisällön sai osittain itse valita potilaskorttiin merkityllä pysyväisohjeella, kuten leivän laadun, kahvi vai tee, puuro vai muroja jne. Olin lisäksi pyytänyt 2-4 kananmunaa viikossa, mutta sellaista ohjetta ei voinut antaa. Meilahdessa sain keitetyn kananmunan aina silloin, kun sitä erikseen etukäteen pyysin. Malmilla taas se pyyntö merkittiin potilaskorttiin ja keitetty muna tuotiin joka aamu.
Noiden syömisessä oli vain yksi ongelma: Kaikki tuo tuotiin tarjottimella pöytälevylle, joka oli kasvoja ylempänä. Silloin en nähnyt, missä esim. veitsi tai voinapit ovat tarjottimella. Ongelma poistui, kun vaimoni osti minulle pyynnöstäni varrellisen käsipeilin, jonka avulla näin tarjottimen ylhäältä päin. Muut ateriat sujuivat vastaavalla tavalla.
Tavaroiden hallinta
Kaikissa kolmessa sairaalassa oli potilassängyn vieressä pieni pyörillä kulkeva piironki, jossa on alhaalla iso laatikko, sen yläpuolella pienempi laatikko, sen päällä avonainen hylly ja päällimmäisenä pöytälevy. Lisäksi siinä on metallisen varren päässä eri suuntiin kääntyvä ja ylösalaisinkin kääntyvä pöytälevy, jonka saa käännetyksi mm. sängyn päälle. Kääntyvän pöytälevyn korkeutta on potilaankin helppo säätää milloin tahansa. Malmilla piirongissa oli lisäksi radio, hoitajan hälytysnappi ja siihen liittyvä sisäpuhelin. Jokaisella potilaalla on lisäksi lukittava vaatekaappi, jossa voi siviilivaatteiden lisäksi pitää muutakin tavaraa. Meilahdessa oli nsängyn takana vielä pitkä kiinteä hylly, jossa sai pitää omiakin tavaroita.
Liikuntakyvyttömänä en pystynyt itse hallitsemaan kuin piirongin kannen ja hyllyn lähemmällä reunalla, kääntyvän pöytälevyn päällä ja piirongin ylemmän laatikon etureunalla olevia tavaroita. Kaikissa muissa paikoissa olevia tavaroita minun piti pyytää joko joltakin hoitajalta tai vierailijalta. Jos jokin esine oli sänkyni päällä tai laidalla, yltin siihen vain tietylle etäisyydelle, mutta en esim. polvien kohdalle tai jalkopäähän.
Sairaalan henkilöstö hoitaa hyvin omat työnsä, mutta heiltä voi pyytää vain hyvin rajoitetusti apua yksityisomaisuuden hallinnassa. Esim. tiesin ottaneeni kotoa mukaani taskulaskimen, mutta en voinut sanoa hoitajalle: "Minulla on täällä jossakin pieni taskulaskin, mutten tiedä, missä se nyt on. Voisitko ystävällisesti käydä kaikki laatikkoni, kaappini ja siellä olevat kassini läpi ja etsiä sen?". Sen sijaan katsoin voivani pyytää hoitajalta tällaista palvelusta: "Tuossa piirongin alemmassa laatikossa on iso muovikotelo, jonka päällä lukee 'Konttoritarvikkeita'. Voisitko ystävällisesti antaa sen minulle?". Tai vastaavasti: "Voisitko ystävällisesti laittaa tämän muovikotelon takaisin tuohon alimpaan laatikkoon?" Vaatekaapissani oli muutamia laukkuja, muovikasseja ja vierailijoiden tuomia kivennäisvesipulloja. Joskus harvoin pyysin, että hoitaja antaisi minulle kaapista niistä jonkin, esim. "mustan tietokonelaukun" tai "yhden BonAqua-pullon kaapin alahyllyltä". Useimmiten esitin tuollaiset pyynnöt kuitenkin vierailijoille enkä henkilöstölle. Lattialle pudonneiden esineiden nostamista pyysin sekä hoitajilta että laitoshuoltajilta. Laitoshuoltajat antoivat ne yleensä suoraan käteen, mutta hoitajat katsoivat useimmiten velvollisuudekseen desinfioida lattialle pudonneet esineet ennen niiden antamista potilaalle.
Kannettavan tietokoneeni (ns. miniläppärin) pidin piirongin avohyllyllä, josta sain sen itse nostetuksi kääntyvän pöytälevyn päälle ja sitten pöytälevyn käännetyksi sängyn päälle. Piirongin käytettävyyttä lisäsi huomattavasti se, että pystyin yhdellä kädellä liikuttamaan sitä makuuasennossa. Esim. jos minun piti ylttää ylimpään laatikkoon, työnsin ensin piironkia taaksepäin niin, että sen etureuna oli olkapääni tasalla. Tietokoneen nostaminen hyllyltä kääntyvälle levylle onnistui taas vain silloin, kun piironki oli jonkin verran edempänä. Ollessani vähän aikaa Meilahden sairaalan päivystyspoliklinikalla en pystynyt käyttämään piirongin laatikoita ollenkaan, koska pyörät oli lukittu ja laatikoston etureuna oli sellaisessa kohdassa, etten ylttänyt laatikkoon. Kun pyysin sairaanhoitajaa avaamaan pyörien lukituksen, hän kieltäytyi tekemästä sitä vedoten sairaalan turvallisuusmääräyksiin, joiden mukaan kuulemma pyörien pitää olla lukossa!
Tutkimukset muissa sairaaloissa
Olen kuvannut tämän artikkelin ykkösosassa ambulanssikuljetuksia ja kuinka liikuntakyvytön vuodepotilas siirretään kätevästi sängystään ambulanssiin. Siinä toisessa sairaalassa, minne minut vietiin jotakin tutkimusta varten, ambulanssihenkilöt (useimmiten 1 mies ja 1 nainen) siirsivät minut samalla tekniikalla toisen sairaalan sängylle ja lähtivät sitten heti pois. Usein siltä sängyltä joutui vielä siirtymään jollekin tutkimuspöydälle tai esim. magneettikuvaus- tai muun tutkimuslaitteen vuoteelle. Se oli hankala ja toisinaan kivulias vaihe, kun silloin ei ollut ambulanssin siirtolakanaa eikä vahvoja nostajia enää käytettävissä. Tutkimuksen jälkeen sama tapahtuu toisin päin, kun potilas pitää saada nopeasti pois tutkimuspöydältä tai -laitteesta kevyelle pyörillä kulkevalle vuoteelle ja sillä odotushuoneeseen odottamaan ambulanssia. Tutkimuspöydät ovat niin kapeita, että niissä ei mahdu kääntymään selinmakuulta kylkiasentoon ja nousemaan sitten kylkiasennosta istumaan. Onneksi en joutunut täysin liikuntakyvyttömänä magneettikuvaukseen, luuston tiheyden mittaukseen tai urodynaamiseen tutkimukseen, missä nuo siirtymät olivat kaikkein vaikeimmat.
Ulostaminen
Sänkyyn kakkaaminen oli mielestäni ikävin asia liikuntakyvyttömyydessä. Vaikka jokainen tietää, että ulostaminen on välttämätöntä eikä sänkyyn kakkaamisesta koskaan moitittu, se oli kuitenkin aina jossakin määrin kiusallista. Päiväohjelmaan ei ollut merkittynä sellaista kellonaikaa, jolloin kakka pitäisi saada tulemaan. Joka kerta tuntui siltä, että se tulee ikäänkuin vahingossa ja väärään aikaan.
Selkäleikkauksen jälkeen minulla oli pitkän aikaa ripuli, joka luultavasti johtui liiallisesta magnesiumin syömisestä. Kun magnesiumannostani pienennettiin, ripulikin lakkasi. Ennen sitä minulta tuli Malmin sairaalassa löysää kakkaa kaikkina vuorokauden aikana, myös vierailutunnin aikana. Minulla oli aina jalassa vaippahousut, mutta joka kerta myös lakanat jouduttiin vaihtamaan, siis monta kertaa vuorokaudessa. Sairaaaloissa on kyllä alusastioita, joihin ulostaminen ei likaisi lakanoita, mutta ne ovat sen muotoisia ja niin kovaa muovia, että niistä aiheutui minulle vain kipua. Siinä olisi tuotekehityksen paikka sekä astian muodon että materiaalin suhteen!
Hoitajat neuvoivat, että minun pitäisi soittaa kelloa ja pyytää vaipanvaihto välittömästi jokaisen ulostamisen jälkeen, sillä uloste syövyttää ihoa. En sitä kuitenkaan tehnyt, koska usein kävi niin, että löysää kakkaa alkoi tulla välittömästi sen jälkeen, kun pylly oli puhdistettu ja vaippa sekä lakana vaihdettu. Pidin kohtuullisena hoitajia kohtaan, että soitan kelloa yöllä aikaisintaan 3 tunnin kuluttua edellisestä vaipanvaihdosta.
Töölön sairaalassa molempii pakaroihini tuli avoin ihon rikkoutuma. Meilahdessa se parani, kun en nukkunut enää selälläni ja pakaroihin suihkutettiin Cavilon-nimistä ihonhoitoainetta. Se muodosti jonkinlaisen suojakalvon käsin koskematta. Muuten puhdistus suoritettiin käsin hinkkaamalla ja lopuksi ihovoidetta levittämällä, mikä ei ollut kovin miellyttävää ja teki tietyissä paikoissa kipeääkin, jos ripulikakka oli jo ehtinyt kuivua. Malmilla eräs kokenut sairaanhoitaja leikkasi ihan minua varten jostakin vanhasta nipun kangaslappuja, joilla hän suojasi kiveksiäni kakalta. Eräs nuori sairaanhoitajatar laittoi sellaisen lapun kuitenkin kerran väärään paikkaan, jolloin se päinvastoin esti kakkaa menemästä alaspäin ja pakotti sen nousemaan ylös vatsan puolelle.
Eräs ikävä ongelma on se, että makuuasennossa suoli ei koskaan tyhjene kunnolla. Kun sitä jatkui monta kuukautta, ehkä suurin haaveeni oli päästä vessan pöntölle istumaan.
Vierailijoiden antama apu
Tästä aiheesta laadin erillisen artikkelin.
Virtsaaminen
Virtsaaminen ei ollut liikuntakyvyttömänä ollessani minkäänlainen ongelma. Silloin kun minut nukutettiin selkäleikkausta varten, samalla laitettiin virtsakatetri. Se on virtsaputken kautta virtsarakkoon saakka työnnetty muoviputki, joka johtaa virtsaa muovipulloon ympäri vuorokauden sitä mukaa kuin sitä rakkoon tulee. Virtsakatetri aiheuttaa kuulemma aina ennemmin tai myöhemmin jonkinlaisen infektion, jonka vuoksi sitä voidaan pitää enintään 2 viikkoa.
Ennen virtsakatetrin asennusta ja sen jälkeen sovelsin omaa systeemiäni, jota kutsuin ulkoiseksi virtsakatetriksi. Minulla oli kaksi sorsamallista pissapulloa, joista toinen oli aina sängyn laidalle ripustetussa telineessä ja toinen sängyssä peiton alla. Jälkimmäisen laitoin sellaiseen paikkaan ja asentoon, että saatoin pissata milloin tahansa ja pissa meni aina pulloon. Housuvaipan yläreunassa oleva kuminauha piti pullon suun hyvin paikalllaan. Terveellö ihmisellä pullo ei varmaankaan pysyisi nukkuessa paikallaan, mutta liikuntakyvytön ei nukkuessaan liiku! Kun huomasin pullossa olevan jo niin paljon virtsaa, että se oli syytä vaihtaa, nostin sen sängyn laidalla olevaan telineeseen ja otin siitä tyhjän pullon sänkyyn peiton alle. Sängyn laidalla telineessä olevan pullon hoitajat kävivät sitten tyhjentämässä, joko oma-aloitteisesti tai pyynnöstäni.
Tuo viimeksi kuvaamani systeemi toimi hyvin siihen saakka, kunnes hoitajat kertoivat, että Malmin sairaalan infektiolääkäri oli kieltänyt kahden pissapullon käytön. Siitä alkaen he antoivat minun pitää vain yhtä pulloa. Hoitajat tuntuivat suosivan ns. teippivaippoja, jotka on helpompi pukea makaavalle potilaalle kuin housumalliset vaipat. Teippivaipan teipit ovat tiukat ja niin vaikeaselkoisissa paikoissa, että muutaman kerran yöllisen vaipanvaihdon jälkeen en saanut teippejä revityksi auki ja pissapulloa paikalleen ennen kuin pissaa alkoi jo valua sänkyyn, vaipasta huolimatta.
