Tämän artikkelin ykkösosassa kerroin, kuinka suuri ongelma alastomuus oli minulle ennen sairaalahoitoon joutumista. Sairaalahoidon aikana oli pakko alistua moniin toimenpiteisiin. Tässä kakkososassa kerron minuun kohdistuneista toimenpiteistä ja kuinka ne muuttivat asenteitani alastomana olemisen.
Yleisasenteeni
Kun johonkin hoitotoimenpiteeseen oli pakko alistua, yritin omaksua sellaisen asenteen, että se on jollakin tavalla miellyttävää. Esim. kuvittelin, että kysymyksessä on seksileikki, jossa sairaanhoitajaksi tai lääkäriksi pukeutunut henkilö kohdistaa minuun toimenpiteitä, jotka saavat tehdä kipeääkin, ja nautin siitä.
Alku aina hankalaa
Aivan ensimmäisessä tutkimuksessa, kun ei vielä tiedetty, mikä minua vaivaa, jouduin Meilahden sairaalassa pieneen toimenpidehuoneeseen, jossa oli tutkimuspöytä ja sen ympärillä seisoi 5 valkopukuista naista. Minulle sanottiin, että otetaan luuydinnäyte. Olin siinä vaiheessa varma siitä, että huonot veriarvoni johtuvat vain kestokykyni ylittäneestä stressistä, ja yritin vastustella luuydinnäytteen ottamista, joka oli minulle silloin aivan tuntematon ja pelottava asia. Sitäpaitsi luulin, että neula pistetään selkäytimeen. Mieleeni tuli elokuvasta "Vain yksi lensi yli käenpesän" se tilanne, jossa päähenkilö laitettiin mielisairaalassa väkisin tutkimuspöydälle. Yksi naisista, joka oli lääkäri, pyysi minua riisumaan päällimmäisen paidan. Hän pisti olkapäähäni piikin, jota sanottiin esilääkitykseksi. Sitten hän alkoi suostutella minua menemään siihen tutkimuspöydälle kyljelleni siten, että housut on hiukan laskettu alas. Jatkoin vastustavaa puhettani, mutta vähitellen tajuntani alkoi seota ja lopulta olin siinä pöydällä kyljelläni. Lääkäri kertoi koko ajan, mitä hän tekee ja samaan aikaan oikein miellyttävän oloinen sairaanhoitaja hieroi olkapäätäni ja kyseli minulta kaikenlaisia asioita. Kuulin kyllä, mitä hän sanoi, mutta en ollut kuulevinani jokaista kysymystä. Näyte otettiin suoliluusta, joka on lantiolla oleva suuri luu. Näytteen otto luun sisällä olevasta nesteestä, jossa verta muodostavat kantasolut ovat, ei tehnyt kipeää, mutta tällä kertaa otettiin myös näytepala luusta. Sen otto sattui kovasti, mutta vain sekunnin murto-osan ajan. Lääkäri poistui huoneesta heti näytteenoton jälkeen, mutta muut naiset jäivät ja sairaanhoitaja suoritti pituuden mittauksen ja punnituksen. Punnitusta varten katsoin viisaaksi riisua painavat päällyshousut, jolloin olin alushoususillani 4 valkopukuisen naisen seurassa.
Leukemiahoitojen aika
Leukemiahoitojen aikana yläruumiin hallintaoikeus siirtyi hoitohenkilöstölle, mutta housut sai aina pitää jalassa.
Ensin minua hoidettiin noin puolentoista vuoden ajan polikliinisesti. Käsivarsista otettiin usein verinäytteitä, ensimmäisellä kerralla peräti 17 koeputkellista oikeasta kädestä ja sen jälkeen vielä 5 koeputkellista vasemmasta kädestä. Sain lukuisia kertoja punasoluja, jolloin sairaanhoitaja tutki tarkkaan käsivarteni löytääkseen sieltä suonen, johon kanyylin saisi pistetyksi. Mahaani pistettiin 15 hoitoviikona aikana yhteensä 150 annosta erästä lääkettä (Vidaza). Mahasta piti aina silloin etsiä paikka, jossa on mahdollisimman vähän aiempien pistosten aiheuttamaa punotusta ja arkuutta. Aiemmin olin ujostellut ylävartaloni ja käsivarsienkin näyttämistä. Näissä hoidoissa käsivarsien ja mahan paljastaminen oli pakollista, mutta paitaakaan ei tarvinut kokonaan riisua.
Jokaisen hoitoviikon maanantaina veritautien erikoislääkäri suoritti yleistarkastuksen, jonka aikana joutui ottamaan paidat pois, mutta ei koskaan housuja. Hän kuunteli stetoskoopilla keuhkoja ja sydäntä edestä ja takaa. Imusolmukkeiden mahdollinen laajeneminen tutkittiin siten, että lääkäri puristeli kaulan yläosaa ja kainaloita. Sitten piti mennä tutkimuspöydälle selinmakuulle ja hän paineli vatsaa eri puolilta. Tutkimukseen kuului myös nivusissa olevien imusolmukkeiden tunnustelu, mikä edellyttää, että lääkäri työntää kätensä potilaan alushousuihin. Kiinnitin huomiota siihen, että nuoret naislääkärit jättivät sen vaiheen tekemättä.
Sittemmin olin 20 viikkoa vuodeosastoilla leukemiahoidoissa. Siihen kuului samanlaisia lääkärintarkastuksia, verinäytteiden otto lähes joka aamu sekä lääkkeiden ja verituotteiden tiputusta aluksi käsivarren kautta, mutta sittemmin tunneloidun keskuslaskimokatetrin kautta. Siitä kerroin tässä blogissa helmikuussa 2011. Kun näin ensimmäisen kerran poliklinikalla miehen, jonka rinnasta tuli kaksi letkua, minusta se oli jotenkin ihmisarvoa alentavaa. Mutta kun minulle itselleni asennettiin sellainen keskuslaskimokatetri, olin siitä erittäin iloinen ja huojentunut, koska sen jälkeen käsivarsiin ei tarvinut enää pistää kanyylejä tiputuksia varten. Verinäytteet otettiin kuitenkin edelleenkin pistämällä neula käsivarteen. Lapsilta, joilla on leukemia, verinäytteetkin otetaan kuulemma katetrin kautta.
Liikuntakyvyttömyyden aika
Muutama viikko sen jälkeen, kun minut oli kotiutettu leukemiahoidoista, yksi selkänikamani murtui. Lähes 2 kuukautta myöhemmin se täytettiin sementillä ja tuettiin kahdella "tukiraudalla". Olin sen jälkeen sairaaloissa yli 4 kuukautta ja siitä suurimman osan täysin liikuntakyvyttömänä.
Alapään puhdistus
Liikuntakyvyttömänä täytyi alistua ja tottua siihen, että kakka tuli vaippaan ja hoitajan täytyi puhdistaa alapää useita kertoja vuorokaudessa, koska minulla oli alkuaikoina jatkuva ripuli. Vaippahousussa oleva uloste alkaa nopeasti polttaa ihoa. Siitä syystä molempiin pakaroihin oli tullut hyvin arka alue, jossa iho oli kuulemma rikki. Ripulikakka nousi vaippahousuissa toisinaan etupuolelle niin, että penis eli pippelikin oli aivan löysässä kakassa. Kun kakka pääsi usein vielä hiukan kuivumaan, sen poistaminen vaati aika paljon hinkkaamista, mikä teki kipeää, varsinkin kivesten kohdalla. Muuten hoitotoimenpiteet tuntuivat miellyttäviltä ja oloa helpottavilta, varsinkin se kun pakaroiden ihovaurioiden päälle suihkutettiin sprayllä ohut suojakalvo. Tässä vaiheessa oli pakko omaksua asenne, että alapäässä ei ole mitään hävettävää, vaan se täytyy hyväksyä sellaisena kuin se on. Hoitajattaret käsittelivät alapäätäni määrätietoisesti ja minä yritin nauttia siitä.
Kokovartalopesu
Selkäleikkauksen jälkeen olin ensimmäisen kuukauden Meilahden sairaalassa ja sen jälkeen yli 3 kuukautta Malmin sairaalassa. Meilahdessa minut pestiin vain kerran, mutta Malmilla joka viikko. Pesua varten minut riisuttiin täysin alasti ja vedettiin ns. siirtolakanalla pesusänkyyn, jota kutsuttiin nimellä "bridge". Kun sen laidat nostetaan ylös, potilas makaa muovisessa altaassa, jonka jalkopäässä on aukko, mistä vesi valu pois. Aluksi makasin selälläni. Se ei tuntunut enää lainkaan nololta vaan päinvastoin erittäin miellyttävältä. Pesijöinä oli Meikussa yksi naispuolinen hoitaja, Malmilla kaksi naispuolista hoitajaa. He olivat hyvin tarkkoja sen suhteen, että vesi on sopivan lämpöistä. Pesu alkoi hiuksista ja jatkui siitä alaspäin jalkapohjiin saakka, mitään kohtaa ohittamatta. Kun etumus oli pesty, minut käännettiin ensin toiselle ja sitten toiselle kyljelle, jotta kyljet ja selkä saatiin pestyksi. Pesun jälkeen alkoi kuivaus. Sekin tuntui erittäin miellyttävältä, kun ystävällisesti puhuvat naiset painelivat paksua pehmeää froteepyyhettä järjestelmällisesti joka paikkaan.
Selkäleikkauksen jälkitarkastuksen ensimmäinen vaihe
Pari kuukautta Töölön sairaalassa tehdyn selkäleikkauksen jälkeen minulle tehtiin siellä jälkitarkastus, jonka tarkoituksena oli mm. tutkia, ovatko hermoyhteydet selkärangasta eri elimiin kunnossa. Olin silloin vielä Malmin sairaalassa, mistä minut vietiin ambulanssilla Töölön sairaalaan ja siirrettiin siellä sairaalan sängylle pieneen odotushuoneeseen. Odotuksen jälkeen huoneeseen tuli nuori nainen, joka esitteli itsensä amanuenssiksi. Hän sanoi, että ensin tutkitaan, onko ulosteen pidätyskyky heikentynyt. Sitä varten hän pyysi minua laskemaan housut alas, nostamaan polvet koukkun ja levittämään haarat. Minulla ei ollut peiton alla muuta vaatetusta kuin sairaalan pyjama, mutta jaloissani ei ollut vielä niin paljon lihasvoimaa, että olisin itse pystynyt niitä koukistamaan. Selitin tilanteeni, jolloin hän veti housuni alas, nosti polveni koukkuun, levitti haarani, työnsi peräaukkooni dildoa muistuttavan esineen ja käski minun puristella sitä peräaukon ja peräsuolen lihaksilla. Kuvittelin mielessäni, että kysymys on seksileikista ja nautin siitä. Sitten hän otti laitteen pois ja kertoi, että se mittasi puristusvoimani kahdelta eri syvyydeltä ja että tulos oli ikäiselleni miehelle normaali. Lopuksi hän tietysti oikaisi jalkani, nosti housuni ylös ja laittoi peiton päälleni.
Sisäelinten ultraäänitutkimus
Edellisen jälkeen jouduin taas odottelemaan jonkin aikaa, kunnes minut vietiin ultraäänitutkimukseen. Siellä minut siirrettiin ensin tutkimuspöydälle. Tutkimuksen suoritti kaksi naista, joista toinen oli lääkäri ja toinen ilmeisesti amanuenssi. Siinä selinmakuulla avattiin vain pyjaman yläosan napit ja käsiskanneria muistuttavalla laitteella käytiin läpi kaikki sisäelimet. Tässä tutkimuksessa oli erittäin miellyttävää se, että lääkäri sanoi aina ensin, minkä elimen hän tutkii seuraavaksi ja heti sen jälkeen tutkimustuloksen. Housuja hän laski peniksen juureen saakka, missä oli alin tutkimuskohde eli eturauhanen. Esim. siitä hän sanoi, että siinä on iälle tyypillistä liikakasvua, mutta ei syöpää. Sekin oli todella mukava kuulla. Virtsarakon tutkimista varten virtsarakko olisi pitänyt tyhjentää. Sitä varten he antoivat minulle pissapullon, käskivät pissata siihen ja jäivät odottamaan. Siinä tilanteessa, tutkimuspöydällä maatessani, en saanut pissaa tulemaan yhtään pisaraa. Kun kohtuullinen odotusaika oli kulunut eikä pissaa tullut, hän mittasi, että virtsarakossani on 360 ml virtsaa. Heräsi epäilys, onko minulla aina niin suuri "residuaali". Tilanne on kuulemma patologinen, jos residuaali on yli 300 ml. Tämä epäilys antoi aiheen jäljempänä kuvaamiini urologisiin tutkimuksiin.
Urologinen tutkimus Peijaksen sairaalassa
Töölön sairaalasta oli tilattu aika Peijaksen sairaalaan urologiseen tutkimukseen, jonne minut vietiin taas ambulanssilla Malmin sairaalasta, muutamia viikkoja Töölön sairaalassa käynnin jälkeen. Tutkimuksen suoritti miespuolinen urologi, jonka käytös ei minua miellyttänyt. Sielläkin tutkimuksen yhdessä vaiheessa minun olisi pitänyt tutkimuspöydällä maatessa pissata pulloon, mutta en siloinkaan saanut pisaraakaan tulemaan. Hän kirjoitti sellaisen lausunnon, että minulle pitää suorittaa virtsan katetrointi kolme kertaa vuorokaudessa, myös kotiutuksen jälkeen ja mahdollisesti lopun ikää.
Virtsan katetrointi
Tähän saakka kaikissa toimenpiteissä oli vältetty koskemasta penikseen eli pippeliin, mutta virtsan katetroinnissa hoitaja tarttuu kiinni pelkästään siihen. Virtsaputkeen työnnetään liukkaalla geelillä päällystettyä noin 30 cm pituista suoraa, mutta taipuisaa muoviputkea virtsarakkoon saakka. Sitten sieltä valuu putkea pitkin itsestään virtsaa pulloon. Sisääntyöntövaiheessa putki kuitenkin töksähti aina ensin johonkin, mikä teki kipeää. Sen kohdan ohitse päästiin vain hitaasti, varovaisesti ja kivusta välittämättä. Kun putki vedettiin ulos, sen päässä oli verta. Esitin hoitavalle sairaalalääkärille sellaisen hypoteesin, että Töölön sairaalassa todettu eturauhasen liikakasvu haittaa katetrin sisääntyöntöä ja jos eturauhanen tökitään verille kolme kertaa vuorokaudessa, se turpoaa entistä enemmän, jonka jälkeen minulla on uutena vaivana eturauhasongelma. Katetrointi suoritettiin aina sen jälkeen, kun olin ensin tuntenut tarvetta pissata ja rakkoon oli jäänyt vain se residuaali, joka sitten otettiin katetrilla pulloon. Katetroidut määrät olivat aina aika pieniä, alle 200 ml. Sillä perusteella lääkäri katsoi voivansa suostua pyyntööni, että katetrointi tehdään vain kerran vuorokaudessa. Katetroinnin suoritti aina vuorossa oleva sairaanhoitaja, joista monet olivat nuoria naisia. Kerran toimenpidettä oli vieressä seuraamassa nuori tyttö, joka oli sairaanhoitajaharjoittelija, joskus toinen sairaanhoitajatar. Siinä tilanteessa toivoin aina, että saisin edes osittaisen erektion, mikä olisi helpottanut katetrin sisääntyöntöä. Mutta valitettavasti tuossa tilanteessa pippeli meni aina mahdollisimman pieneksi. Hoitajatar yritti sitten puristelemalla ja runkkaamalla saada sitä kasvamaan, mutta aika huonolla menestyksellä. Se oli kyllä hirveän noloa.
Urodynaaminen tutkimus Meilahden sairaalassa
Peijaksen sairaalan urologi oli kirjoittanut lausuntoonsa myös, että hän suosittelee urodynaamista tutkimusta, joita tehdään vain Meilahden sairaalassa. Menin sinnekin Malmin sairaalasta, mutta siinä vaiheessa liikuin jo pyörätuolilla ja invataksia vastaavalla kaupungin terveysviraston autolla. Kun menin tutkimushuoneeseen, siellä oli kaksi naispuolista sairaanhoitajaa. Toinen heistä kertoi minulle, että he tekevät ensin sen tutkimuksen tässä ja sen jälkeen menen toiseen huoneeseen lääkärin luokse. Sitten hän sanoi: "Olkaa hyvä ja ottakaa housut pois!" Sinä vaiheessa minusta tuntui jo ihan luonnolliselta asialta olla toimistohuoneen tapaisessa huoneessa villapaita päällä mutta ilman housuja ja asettua tutkimuspöydälle kopeloitavaksi. Kun olin vaivalloisesti päässyt pyörätuolista tutkimuspöydälle selinmakuulle, hän työnsi virtsaputkea pitkin virtsarakkooni letkun ja tähystimen. Tämä tutkimus oli, päinvastoin kuin Peijaksessa tehty, melko miellyttävä. Ainoa kiusallinen seikka oli se, että vatsani ei ollut oikein kunnossa ja pelkäsin koko ajan, että kun pitää pissata, tulee samalla löysä kakka housuun. Sitä vahinkoa ei kuitenkaan tapahtunut. Hän selitti aina etukäteen, mitä seuraavaksi tapahtuu tai mitä minun pitää tehdä. Tutkimus eteni tietyn ohjelman mukaan, missä virtsarakkoa välillä täytettiin nesteellä ja välillä tyhjennettiin. Minun piti välillä sanoa, milloin alan tuntea virtsaamisen tarvetta ja milloin pissahätä on jo pakottava. Yhdessä vaiheessa minun piti nousta seisomaan ja pissata laitteistossa olevaan kouruun sen mittaamiseksi, millä paineella pissaa tulee. Silloinkin pippelissä oli vielä se letku ja sähköjohto, jonka päässä virtsarakossa oli tähystin tai jokin mittalaite. Se seisaaltaan pissaaminenkaan ei siis tapahtunut missään suojaisessa nurkkauksessa vaan siinä tutkimuspöydän vieressä hoitajattaren istuessa ihan vieressä valvomassa, että kaikki menee hyvin. Tässä tutkimuksessa, päinvastoin kuin Töölössä ja Peijaksessa, minulla ei ollut mitään vaikeutta pissata edes naisen katsellessa, koska hän oli juuri sitä ennen laittanut virtsarakkooni niin paljon nestettä, että pissahätä oli pakottava. - Tutkimuksen jälkeen minut opastettiin miespuolisen urologin vastaanottohuoneeseen. Siellä minun ei tarvinut lainkaan riisuutua. Hän tutki juuri tehdyn tutkimuksen tuloksia tietokoneelta ja hoitajan hänelle tuomista papereista. Hänen johtopäätöksensä oli, että katetrointia ei tarvita eikä mitään muitakaan toimenpiteitä tai lääkitystä, joten se Peijaksessa elinikäiseksi arvioitu painajainen loppui siihen.
Myöhemmät sairaalakokemukset
Kun liikuntakykyni alkoi vähitellen palautua, kävin sairaalahuoneen vessassa/suihkussa pyörätuolilla, josta siirryin pyörien päällä liikkuvaan suihkutuoliin. Sen kanssa saattoi käydä suihkussa, mutta sen istuimessa oli iso reikä, josta oli helppo kakata, kun tuoli siirrettiin wc-pöntön päälle. Pissa meni kyllä usein pitkin lattiaa, mutta sehän oli helppo huuhtoa käsisuihkulla. Jos olisin istahtanut normaalilla tavalla matalalle wc-pöntölle, en olisi päässyt siitä ylös. Vessassa asioidessa sattui kuitenkin monenlaisia ongelmatilanteita, jolloin jouduin kutsumaan hoitajan paikalle. Suihkussa käydessä pystyin suihkutuolissa istuen pesemään itseni etupuolelta, mutta hoitaja pesi selän, pyllyn ja jalat polvesta alaspäin. Tunnelma oli aina tuttavallisen rento. Siinä ei tarvinut mitään teeskennellä eikä olisi voinutkaan. - Tänä kesänä olin taas vajaan viikon sairaalan vuodeosastolla, vaihteeksi vyöruusun vuoksi. Yhtenä aamuna huoneeseeni tuli suojavaatteisiin pyntätty tytöntyllerö, joka esitteli itsensä ja sanoi, että nyt mennään suihkuun. Minulla oli nimittäin kyljessä ja selässä laaja ihottuma-alue. Sen peitteeksi laitettu ohut silikonilevy ja tarrakiinnitteinen sidos piti poistaa ja alue pestä ennen lääkärikierrosta. Koska olin jo aamupesulla käynyt, ehdotin, että hän pesisi vain sen ihottuma-alueen. Jos pesijätär olisi ollut sama nuori sairaanhoitajatar, joka minua muuten hoiti sinä aamuna ja johon olin jo edellisinä päivinä tutustunut, olisin kokenut housujen riisumisen joko ujostuttavana tai kiihottavana. Mutta kun pesijätär oli nainen, jota en sitä ennen enkä sen jälkeen nähnyt, mitään sellaisia tuntemuksia ei tullut. Se tuntui vain miellyttävältä kokemukselta.
Naturismi kutsuu
Ennen kotiutusta Malmin sairaalasta ja sen jälkeen olin pitänyt vaippahousuja jalassa vuorokauden ympäri lähes vuoden ajan. Sitäpaitsi jo leukemiahoito oli ohentanut ihoa. Ihon voitelua ja ilmakylpyjä suositeltiin, mutta ei missään tapauksessa aurinkoa, koska immunosuppressiivisen lääkityksen vuoksi olisin voinut saada ihosyövän hyvin herkästi. Sairaalassa olin ehtinyt tottua tilanteisiin, joissa olen alastomana vieraiden ihmisten kopeloitavana toisten katsoessa vieressä, ja oppinut pitämään siitä. Kotiutuksen jälkeen aloin suorastaan kaivata sellaista. Netissä surffaillessani päädyin jotenkin kahden Suomessa toimivan naturistiyhdistyksen sivustoille. Niistä toinen, jonka kotipaikka on Helsinki, ottaa jäsenekseen miehen vain silloin, jos hän tuo mukanaan jäseneksi myös naisen, ja tilaisuudet ovat avoimia vain jäsenille. Toinen, jonka kotipaikka on Turku, ottaa jäseneksi myös yksittäisiä henkilöitä ja heidän tilaisuuksiinsa voi kuka tahansa mennä tutustumiskäynnille ennen jäseneksi liittymistä. Liityin toukokuussa 2012 tuon turkulaisen yhdistyksen kannatusjäseneksi, jolloin sain pääsyn ulkopuolisilta suljetulle jäsensivustolle ja aloin saada kaiken sen informaation, jota yhdistys jakaa jäsenilleen. Varsinaiseksi jäseneksi pääsee vasta sitten, kun on vähintään kerran käynyt yhdistyksen tilaisuudesssa. Ne pidetään kesällä aurinkoisilla saunarannoilla ja talvella uimahalleissa. Koska minulta oli auringon lisäksi kielletty infektioherkkyyden vuoksi myös meno yleisiin saunoihin ja pesutiloihin, en voinut kesällä tai syksyllä 2012 käydä yhdistyksen tilaisuuksissa.
Tähäastiset kokemukseni naturistina
Ensimmäinen naturistiyhdistyksen tilaisuus, johon pääsin osallistumaan, oli joulukuussa 2012 Turussa erään urheiluseuran metsämajalla pidetty pikkujoulujuhla. Kuvittelin etukäteen moneen kertaan, minkälaista on riisuutua siellä ensimmäistä kertaa naisten nähden. Todellisuus ei kuitenkaan ollenkaan vastannut kiihottavia kuvitelmiani. Saapuessani pukuhuoneeseen suurin osa porukasta oli jo riisuutunut ja mennyt juhlasaliin. Vastaani tuli vain yksi isotissinen, melko lihava nuori nainen täysin alastomana. Muuten olin pukuhuoneessa yksin. Kun sitten menin ruokasaliin, otin kulmapaikan ison pöydän äärestä melko läheltä ovea. Pöydän ääressä istui nelisenkymmentä ihmistä, joista ehkä 15 oli naisia ja loput miehiä. Vieressäni istui nuorehko mies ja vähän myöhemmin meitä vastapäätä tuli istumaan kaksi naista. Se pelasti illan minun osaltani, sillä heitä oli kiva katsella ja heidän kanssaan oli kiva jutella. Kaikki olivat tietysti alasti, mutta jouluaiheinen koristelu oli toivottua. Minulla oli tonttulakki ja punainen kravatti. Tilaisuus alkoi muistaakseni klo 15 ja kesti klo 22:een, jonka jälkeen oli vielä mahdollisuus saunoa puoleen yöhön saakka. Aluksi syötiin oikein monipuolinen ja perinteinen jouluateria. Sitten oli kaikenlaista hauskaa ohjelmaa, johon kaikki joutuivat jonkin verran osallistumaan. Kaikki esiintyjät olivat alasti, paitsi yksi napatanssijatar, joka riisuutui vasta esityksensä jälkeen. Aina välillä käytiin saunassa lämmittelemässä. Muun ohjelman päätyttyä juhlasalissa oli tanssia ja takkahuoneessa makkaranpaistoa. Aika moni oli ottanut patjan mukaansa ja jäi taloon yöksi. Minä nukuin pihassa upouudessa matkailuautossani enkä käynyt talossa enää aamulla.
Kun olin kerran osallistunut yhdistyksen tilaisuuteen, minut hyväksyttiin varsinaiseksi jäseneksi ja sain kansainvälisen naturistikortin, jota ilman ei pääse monille ulkomaisille naturistialueille. Tämän vuoden puolella olen käynyt sisätiloissa pidetyissä kuukausitapaamisissa, mutta en ole vielä uskaltanut mennä ulkotilaisuuksiin. Kesäkuun lopulla sain lääkäriltä vapautuksen auringonottokiellosta ja parin viime viikon aikana olen alkanut totutella ihoani vähitellen auringonvaloon. Tein jo yhden lyhyehkön tutustumiskäynnin Pihlajasaaren naturistirannalle, minne en ole koskaan aiemmin uskaltanut mennä. Olen myös ilmoittautunut heinäkuun lopulla Aulangolla pidettäville naturistipäiville.
Entäs sitten tuttujen nähden?
Monet suomalaiset käyvät Playa del Inglesin ja muiden ulkomaisten turistikohteiden nakurannoilla, mutta eivät kehtaa mennä esim. Pihlajasaaren nakurannalle, koska he pelkäävät, että siellä voi olla joku tuttu ihminen. Omassa tuttavapiirissäni kanssakäyminen on aina ollut äärimmäisen pidättyväistä ja homofobista. Ylioppilasluokkani on pitänyt viime vuosina luokkakokouksia 30 vuoden tauon jälkeen melkein joka vuosi. Tänä keväänä lähetin entisille luokkatovereilleni sellaisen kutsun, että menisimme ensin turkulaisen naturistiyhdistyksen poikkeuksellisesti Helsingissä pitämään saunatilaisuuteen, jossa ollaan avoimesti alasti, ja sen jälkeen kadun toisella puolella olevaan ravintolaan keskustelemaan kokemuksesta. Vaimoni ennusti, että vain 15% kutsutuista osallistuu. Siinä kävi kuitenkin niin, että hyvin suuri joukko ilmoitti osallistuvansa ravintolaosuuteen, mutta yksikään ei tullut naturistien saunatilaisuuteen!
Jäljestäpäin olen iloinen siitä, että rohkenin tuon kutsun lähettää. Tietysti olin pyytänyt siihen etukäteen luvan yhdistyksen hallituksen puheenjohtajalta. Sittemmin sekä Ilta-Sanomissa että Helsingin Sanomissa julkaistiin laaja tutkimus suomalaisten halukkuudesta yhteissaunomiseen. Ellen olisi kutsua lähettänyt, olisin tullut tehneeksi kielteisen päätöksen kaikkien puolesta ja minua vaivaisi nyt kysymys, olisiko osanottajamäärä ollut samaa suuruusluokkaa kuin noissa tutkimuksissa ja kuinka hauskaa siellä olisi voinut olla. Kutsun saatuaan jokainen päätti asiasta itse omalta osaltaan. Olin kuitenkin toivonut, että luokkatovereistani edes joku olisi innostunut naturismista siinä määrin, että olisi liittynyt naturistiyhdistykseen ja olisin saanut hänestä tai heistä juttuseuraa Turun matkoille. Jos joku nainen olisi innostunut, olisimme päässeet yhdessä helsinkiläisen yhdistyksen jäseniksi. Nimittäin vaimoni hyväksyy tämän uuden harrastukseni ja pitää sitä terveellisenä, mutta ei itse lähde mukaan.
