Kävin elämäni ensimmäisen kerran Enonsaaressa, jota olen katsellut järven rannalta lapsesta alkaen. Siitä tulikin seikkailu, joka olisi voinut olla vaarallinen ilman tuntemattomien ihmisten antamaa apua
Suvullamme oli vuosina 1934-2009 upea huvilakiinteistö Lahden lähellä Isosaaressa. Se on Vesijärven saari, jonne pääsee yksityistietä pitkin sillan yli autolla. Matkaa Lahden keskustasta on autolla noin 10-12 kilometriä, järven yli veneellä paljon vähemmän. Huvilamme oli Isosaaren etelärannalla. Täsmälleen samalla kohdalla järven vastakkaisella rannalla on Messilän leirintäalue ja talviurheilukeskus. Messilän ja Isosaaren välissä on näköesteenä pitkä ja kapea Enonsaari, jota olin oman tontin rannalta katsellut lapsesta alkaen, mutta en ollut käynyt siellä koskaan tätä ennen.
Enonsaari oli aiemmin yksityisomistuksessa, mutta nykyisin se on Lahden kaupungin virkistysalue, jonne pääsee kesällä laivoiksi kutsutuilla vesibusseilla Lahdesta ja Messilästä. Laivamatka Messilästä kestää noin 10 minuuttia. Otsikossa mainittuna perjantaina 11.8.2017 olin nukkunut yön matkailuautossani Messilässä ja päätin lähteä klo 11 laivalla Enonsaareen. Halusin erityisesti käydä saaren toisella rannalla ja nähdä, miltä Isosaari ympäristöineen sieltä katsoen näyttää. Kun tiesin Enonsaaren olevan Lahden kaupungin virkistysalue, kuvittelin siellä olevan hyvät kävelytiet. Vaimoni suositteli, että ottaisin rollaattorin mukaan siltä varalta, että kävelylenkistä tulee kovin pitkä, mutta jätin sen autoon ja lähdin matkaan vain yhden kyynärsauvan kanssa.
Laivan saavuttua Enonsaareen menin ensin rantaravintolaan syömään herkullisen lounaan. Muikut ja muusi 12 euroa + jälkiruokakahvi 2 euroa, kuitissa teksti "Messilä Camping". Ravintola on vuonna 1917 valmistuneessa hirsitalossa, jonka silloinen venäläinen omistaja rakennutti.
Laivalaiturin ja ravintolan välillä on ilmoitustaulu, jossa on myös Enonsaaren kartta. Siihen on merkitty luontopolku, jonka varrella on 12 rastia. Rasti nro 4 on saaren vastakkaisella rannalla. Myöhemmin sain tietää, että luontopolun kokonaispituus on hiukan alle 2 kilometriä. Vasta viikkoa myöhemmin sain tietää serkultani, että saaren korkein kohta on yli 50 metrin korkeudella järven pinnasta! Luontopolku lienee mennyt mennen tullen hyvin läheltä saaren korkeinta kohtaa ja kun rasti 4 oli järven tasalla, kiipesin siis korkeussuunnassa yli 100 metriä vaikeakulkuisia mäkiä ylös ja saman verran alas. Oikein jyrkät kohdat olivat helpompia kiivetä ylöspäin kuin laskeutua alaspäin.
Luontopolku alkoi pitkällä, jyrkällä ja vaikeakulkuisella ylämäellä. Mäen keskivaiheilla oli pieni punainen mökki, jonka terassilla istuin jonkin aikaa penkillä lepäämässä. Siitä mäestä vielä selvisin, mutta pian sen jälkeen, rastien 2 ja 3 välillä jaloistani alkoi häipyä tunto ja pystyin kävelemään vain hyvin hitaasti. Maasto oli erittäin vaikeakulkuista. Silloin päätin, että kun pääsen järven rannalla olevalle rastille 4, soitan sieltä Messilään ja pyydän, että he lähettäisivät jonkun hakemaan minut sieltä pois veneellä. Rastien 3 ja 4 välillä ohitseni kulki kolmihenkinen perhe. Perheen isä raivasi minulle kaatuneen puun rungon päälle istumapaikan, missä pystyin istumaan sopivalla korkeudella ja pitämään molemmilla käsillä oksista kiinni. He kysyivät, onko minulla kännykkä. Vastasin, että on kännykkä ja myös sekä juotavaa että syötävää. He jatkoivat matkaansa.
Kun pääsin järven rannalla olevalle rastille 4, totesin, että rannalla ei ole minkäänlaista laituria, joten veneeseen nouseminen olisi melko vaikeaa, ja edessä on tuuhea kaislikko, jonka läpi veneellä ajaminen olisi vaikeaa ja ehkä kiellettyäkin, kun se on luonnonsuojelualue. Niinpä en soittanut Messilään vaan jatkoin eteenpäin. Tiesin että sitä kautta matka lähtöpaikkaan on pidempi, mutta toivoin sen olevan tasaisempi.
Rastin nro 8 lähellä jäin nojaamaan tukevaan "Luontopolku"-kylttiin, kun siellä ei ollut mitään paikkaa, missä olisi voinut istua. Siinä eräs nuorehko nainen ohitti minut ja kysyi, kuinka voin. Hän käveli koko loppumatkan lähelläni. Lopulta kaaduin yhdessä ylämäessä kyljen kautta selälleni, kun voimat loppui ja jalat eivät enää kantaneet. Onneksi siihen saapui silloin juuri sopivasti kaksi pariskuntaa, jotka auttoivat minut ylös ja taluttivat minua vuorotellen eteenpäin. Sen jälkeenkin piti vielä kiivetä useita jyrkkiä ylämäkiä, paikoittain lähes sileää kalliota pitkin, missä piikkikärkisestä kyynärsauvasta ei ollut mitään apua. Viimeinen rasti 12 oli taas varmaankin lähellä saaren korkeinta kohtaa. Siitä laivarantaan piti kävellä alaspäin sama jyrkkä ja vaikeakulkuinen mäki, jonka olin kävellyt alussa ylöspäin rastille 1.
Tuossa viimeisessä alamäessä kaksi miestä joutuivat melkein kantamaan minua kainaloista, kun omat jalkani eivät kantaneet enää lainkaan. Ranta-alueelle päästyämme nuori nainen (Eeva) näki kaukana penkin ja kävi hakemassa sen minulle. Siinä sitten rantatiellä odottelimme laivan saapumista parikymmentä minuuttia. Eeva ja hänen miehensä Timo olivat vahvoja nuoria ihmisiä, jotka olivat tulleet sinne kanootilla meloen. Vanhempi pariskunta oli tullut Lahdesta omalla isolla katetulla moottoriveneellä. Mies sanoi useamman kerran, että minun ei tarvitse huolehtia laivan aikataulusta, koska hän voi viedä minut veneellään Messilään. Koko 5 hengen porukka oli lopuksi seuranani laivalaiturilla laivan saapumiseen saakka. Totesin, että vähin, miten voin heidän vaivansa palkita, on tarjota heille kahvila-ravintolassa jotakin, mutta he eivät ottaneet tarjoamaani "juomarahaa" vastaan. Minun kunto ei sallinut, että olisimme kaikki yhdessä menneet ravintolaan ja laivakin oli juuri tulossa.
Eeva ja Timo tai toinen minua auttanut pariskunta tai vaikean tilanteeni ensimmäisinä huomannut perhe ja nuorehko nainen, jos näette joskus tämän kirjoitukseni, haluan vielä ilmaista kiitollisuuteni antamastanne avusta. Ilman teidän antamaa apua olisin joutunut soittamaan apua 112:sta. Omin voimin en olisi päässyt rantaan niin vaikeakulkuisessa maastossa.
Laivan saavuttua Messilään hoipertelin omin voimin, välillä penkillä istuen, matkailuautolleni. Makailin siellä perjantai-illan sekä koko lauantain ja sunnuntain, käyden välillä vain suihkussa ja syömässä. Onneksi olin saanut autolleni paikan aivan huolto- ja ravintolarakennuksen läheltä. Maanantaina minun oli pakko ajaa kotiin Helsinkiin, missä olen tähän saakka kävellyt mahdollisimman vähän ja aluksi rollaattorilla.
Enonsaaressa käynnistä on tätä kirjoittaessani kulunut tasan 2 viikkoa. Jalkani eivät ole vieläkään palautuneet sellaisiksi kuin ne olivat ennen tuota retkeä. Keskiviikkona 30.8.2017 minulle tehdään Malmin sairaalassa tasapainotesti, jonka yhteydessä saan ehkä kuntoutusohjeita.
