Heinäkuun 2009 alusta alkaen olen joutunut syömään, pistämään tai saanut tiputuksena suoneen vahvoja lääkkeitä joka päivä. Nyt sain yllättäen yhden vapaaviikon reseptilääkkeistä. Sekään viikko ei ollut lomaa sairaalakäynneistä, sillä kävin katetrin huuhtelussa joka toinen päivä. Viikon henkisenä sisältönä oli valmistautuminen seuraavaan vuodeosastojaksoon, joka onkin jo alkanut.
Tämä kirjoitus on raportti kahdelta peräkkäiseltä hammassaneerauksen jälkeiseltä kotilomaviikolta, joista jälkimmäinen oli se reseptilääkkeetön. Kummankin viikon aikana nenän niistäminen oli kielletty. Onneksi niistämiseen ei ollut tarvettakaan. Kielto oli leukakirurgin määräämä ja johtui siitä, että yläleuan hammasta poistettaessa poskiontelossa avautui jokin kanava.
Hammassaneerauksen jälkeen söin viikon ajan kotona kahta antibioottia, joista toinen oli leukoja varten ja toinen keskuslaskimokatetrin "kontaminoitumisen" estämiseksi. Lisäksi käytin lääkärin suosittelemaa suuvettä (GUM Paroex). Syöminen oli hidasta, kun kolmen poskihampaan paikalla oli arka ja verinen kuoppa. Kummankin antibiootin käyttöohjeessa varoitettiin, että lääke voi aiheuttaa ripulia ja pahoinvointia. Siksi kuljin kodin ulkopuolella vaippahousut alushousujen alla ja pahoinvointilääke taskussa. Onneksi ei kuitenkaan tullut pahoinvointia eikä ripulia.
Ensimmäisen viikon jännittävin tapahtuma oli hematologin suorittama lääkärintarkastus, jonka tarkoituksena oli varmistaa, ettei tässä vaiheessa ole mitään estettä kantasolusiirrolle. Tarkastusta varten oli otettu kaksi päivää aiemmin 17 putkea verikokeita, virtsanäyte ja sydänsähkökäyrät (EKG). Onneksi mitään estettä ei ollut. Lääkäri kysyi mm. rokotuksiani. Tiesin hankkineeni 2000-luvun alussa vapaaehtoisesti jonkinlaisen hepatiitti-rokotuksen, mutta en osannut sanoa tarkemmin, oliko se hepatiitti A:ta, B:tä tai C:tä vastaan vai jokin yhdistelmärokote. Lääkäri vilkaisi tätä tapaamista varten otettujen verikokeiden tuloksia ja totesi, että rokote oli hepatiitti A:ta vastaan. Ihmeellistä, mitä kaikkea verikoetuloksista näkee, kun niitä osaa lukea!
Kotona olisi ollut paljon tekemistä, mutta matalasoluisena kaikki tekeminen edistyi hitaasti. Ensimmäisen viikon aikana hemoglobiini laski 88:sta 82:een. Se tarkoittaa käytännössä, että lihakset ja aivot eivät saa riittävästi happea. Autoa en uskalla ajaa noin vähässä hapessa ollenkaan. Terveen miehen hemoglobiinin viitearvojen alaraja on 134.
Hematologisen vuodeosaston potilaista otetaan verikokeita lähes joka päivä. Vielä kotiutuksen jälkeenkin niitä otettiin parin päivän välein. Periaatteeessa verisolujeni määrän piti kotiloman aikana nousta, mutta hemoglobiini oli kuitenkin laskenut viimeisen tiputuksen jälkeisestä 94:stä 82:een ja muutkin soluarvot olivat vielä kovin matalalla. Siinä vaiheessa verikokeiden ottoon tuli viikon tauko.
Olisin kuitenkin itse halunnut seurata perusverenkuvan kehitystä myös viimeisen kotilomaviikon aikana tietääkseni, minkälaisiin suorituksiin voimani ja vastustuskykyni riittävät. Voinko esim. ajaa autolla suureen kauppakeskukseen ostoksille? (Silloin kun neutrofiilejä on vähän, ei saa mennä paikkoihin, missä on paljon ihmisiä. Kun verihiutaleita on vähän, lihaksilla ei saa ponnistella. Jne.) Niinpä pyysin puhelimitse sairaalasta, että minusta otettaisiin verinäyte (perusverenkuva) samalla kun käyn katetrin huuhtelussa ja verinäytteitä ottava laboratoriohoitaja joka tapauksessa kulkee vaununsa kanssa ohitseni tiettyyn kellonaikaan. Ennenkin oli siinä yhteydessä verikokeita otettu. Pyyntööni ei kuitenkaan suostuttu. Sairaanhoitaja oli kysynyt asiaa lääkäriltä, joka oli kuulemma sanonut, että "välikokeiden" ottaminen ei ole tarpeellista. Käsite "välikoe" tuntui minusta oudolta tässä verikokeiden jatkumossa. Ymmärsin sen tarkoittaneen, että minut oli kirjattu ulos yhdeltä osastolta, mutta ei ollut vielä kirjattu sisään toiselle osastolle.
Koko 2-vuotisen hoitohistoriani ajan minulla on ollut tuohon saakka ja taas sitä seuraavasta viikosta alkaen sellainen tunne, että minusta pidetään sairaalassa erittäin hyvää huolta. Tuon yhden viikon ajan harmittelin kotona sitä, etten tiennyt omaa tilaani enkä sen vuoksi uskaltanut tehdä muuta kuin kirjallisia töitä kotona ja käydä joka toinen päivä katetrin huuhtelussa Meilahdessa. Kun sitten perusverenkuva seuraavalla viikolla toisen osaston pyynnöstä selvitettiin, hemoglobiini oli lievässä nousussa: tiistaina 80 ja perjantaina 83. Kukaan ei tiedä, kävikö se viimeisellä kotilomaviikolla tiputusrajan 80 alapuolella ja kuinka syvälllä.
Sosiaalinen elämä:
Kun kävin kotilomalla ollessani Meilahden sairaalassa joka toinen päivä katetrin huuhtelussa ja usein samalla myös verikokeissa, tapasin aina sairaalan käytävillä, odotustiloissa, kahvilassa, päiväsairaalassa tai edellisen vuodeosastoni päiväsalissa useita ennestään tuttuja potilastovereita, joiden kanssa oli mukava jutella.
Sairaalan ulkopuolella minulla ei ole nykyisin mitään sellaista paikkaa, mistä löytäisin juttukavereita ilman monta päivää etukäteen sovittua tapaamista. Sitäpaitsi jouduin peruuttamaan muistaakseni yhtä lukuunottamatta kaikki runsaan kolmen viikon kotiloman ajaksi alustavasti sopimani vierailut ja tapaamiset (esim. osallistumisen sukulaistytön ylioppilasjuhlaan), kun en tiennyt etukäteen, missä kunnossa olen sovittuna aikana.
Jälkikäteen ajatellen tein viisaasti, kun en lähtenyt niin matalilla soluarvoilla kotoa muualle kuin sairaalaan. Vaimoni oli kahtena pyhäpäivänä mukanani sairaalareissulla. Palasimme silloin kotiin Helsingin keskustan ja toisella kerralla Linnanmäen kautta. Linnanmäelle oli tullut paljon uutta sen jälkeen kun kävin siellä edellisen kerran. Laitteista arvioin vain Maisemajunan sopivan matalasoluiselle aikuiselle, jolla on keskuslaskimokatetri. Sen reitillä näki hienosti sekä Helsingin että Linnanmäen maisemat.
