Edellisen raportin laatimisesta ehti kulua jo valitettavan pitkä aika. Huomioni ovat vieneet otsikossa mainitut asiat, joista minulla ei ollut aiempaa kokemusta. Tässä kirjoituksessa kerron niistä. Teksti on päivitetty viimeksi ke 24.8.2011 klo 13.15. Tämä kirjoitus on nyt valmis.
Kovat kivut
Kotiutuksesta oli kulunut jo melkein kaksi viikkoa kun huomasin, että minun oli vaikea nousta sängyssä makuuasennosta istuma-asentoon. Siihen saakka en ollut käyttänyt mitään tietoista suunniteltua tekniikkaa. Nousin yleensä vatsalihaksia käyttäen, usein sitä ennen vartaloa selinmakuulla keikuttaen. Toisinaan pidin käsillä kiinni polvista keikutuksen aikana.
Jokaviikkoisella hematologin vastaanotolla lääkäri huomasi, että minulla oli vaikeuksia nousta ylös tutkimuspöydältä. Hän neuvoi minulle tekniikan, jolla pääsin siitä ylös nopeasti. Tämä tapahtui jo maanantaina 25.7.2011 eli samalla viikolla, jonka perjantaista alkoi edellisessä kirjoituksessa kuvaamani viikonloppu vuodeosastolla. Kun olin päässyt vastaanotolta kotiin, menin pitkäkseni olohuoneen nahkasohvalle. Se ei ole mikään vuodesohva vaan istuinosa on melko kapea. Jos siinä haluaa kääntyä selinmakuulta kyljelleen, sitä ei mahdu tekemään sivulle pyörähtämällä eikä nahkapinta luista vaatteiden alla. Niinpä tein SUUREN VIRHEEN, josta sain sen jälkeen kärsiä monta viikkoa:
Lääkärin opastamassa nousutekniikassa käännytään ensin kyljelle sängyn reunalle ja jalat laitetaan koukkuun siten, että polvet ovat sängyn ulkopuolella. Lopuksi ylemmällä kädellä punnerretaan ylävartalo istuma-asentoon ja samanaikaisesti lasketaan jalat lattiaan. Virhesuoritukseni aikana lantio oli kyllä kyljellään, mutta hartiat olivat lähes selinmakuulla, koska minulla ei ollut riittävästi lihasvoimaa koko vartalon kääntämiseksi samalla paikalla täysin kyljelleen. Kun sitten aloin laskea jalkoja kohti lattiaa, tein sen varomattomasti antaen jalkojen pudota omalla painollaan. Silloin selkäranka tietysti kiertyi pahasti lantion yläpuolelta. Siirtä seurasi kova lihaskouristus selässä ja kouristuksen ajan kestävä ankara selkäkipu, joka oli niin voimakas, etten voinut olla huutamatta niin kovaa kuin jaksoin. Samanlaisia lihaskouristuksen pituisia tuskanhuutoja puolisoni ja naapuritkin saivat sittemmin kuunnella monena yönä nukkueassani ja aamuna yrittäessäni päästä sängystä ylös.
Jatkuu alempana, sairaalareissutekstin jälkeen. ...
Sunnuntaina 21.8.2011 klo 4.30-5.30 kirjoittamani lisäys:
Tarkoitukseni oli jatkaa tätä kirjoitusta tänään sunnuntaina, mutta se ei ehkä olekaan mahdollista, sillä lähden kohta Meilahden päivystyspoliklinikalle. Sairaalassa voi mennä koko päivä - mahdollisesti useampikin. Nimittäin lauantai-illasta alkaen minulta on tullut mansikkajogurttia muistuttavaa ripulikakkaa parin tunnin välein. Ripuli on yksi tapa, millä hyljintäreaktio ("käänteishyljintä") voi alkaa. Hengenvaarallisen aktiivisen käänteishyljinnän riski on juuri nyt suurimmillaan.
Ensimmäinen ripulikakkaerä tuli housuihin, kun istuin olohuoneen sohvapöydän ääressä klo 21.45 alkaen lääkkeitä ottamassa. Silloin minulla ei ollut vaippahousuja jalassa, mutta aika hyvin tavalliset lyhyet alushousutkin ja pitkät sisähousut pitivät pienehkön erän sisällään (noin 1,5 - 2 pientä jogurttipurkillista). Mikään muu ei likaantunut vessan ulkopuolella. Myöhemmillä kerroilla ei likaantunut muuta kuin vaippahousut. Onneksi ostin niitä hiljattain koko paketillisen.
Äsken kello kahden jälkeen soitin Meilahden päivystyspoliklinikalle. Siellä neuvottiin tulemaan heti verikokeisiin. Sanoin, etten voi lähteä tällaisena vähän väliä ja ilman ennakkovaroitusta kakkaa valuvana minkäänlaisella taksilla. Kun ei ole ripulin lisäksi kuumetta tai muita oireita, päivystävän sisätautilääkärin mukaan ei tarvitse välttämättä lähteä yöllä vaan voin tulla aamupäivällä, kun bussit 69 ja 58B kulkevat. Edellisen pysäkki on tämän talon kohdalla. Vaihdon voi tehdä Auroran sairaalan pysäkillä, joka on molemmille yhteinen. Jälkimmäisen päätepysäkki on sairaalan piha-alueella, mutta melko pitkän kävelymatkan päässä sairaalan ovesta. Onneksi melkein koko kävelymatkan voi tukeutua jalkakäytävän reunassa olevaan kaiteeseen. Vaippahousu toimii parhaiten seisoma-asennossa. Luojan kiitos, että vielä perjantaina vaivanneet selkävaivat, jotka pakottivat tekemään Meilahden reissut inva-taksilla, helpottivat lauantai-aamuna. Päätin valvoa lähtöön saakka, ladata kännykän akun, syödä hyvin ja tehdä muut valmistelut varautuen vuodeosastohoitoon.
Lisäys keskiviikkona 24.8.2011 klo 11.30-13.15
Palasin sairaalasta kotiin eilen illalla tilataksilla heikkoselkäisenä mutta hyvin iloisena: Ripuli oli vaaratonta lajia eikä hyljintäreaktio. Kahden ja puolen vuorokauden reissu antoi minimaalisessa ajassa maksimaalisen hyödyn. Kirjoitan siitä pian erillisen jutun.
Kovat kivut (jatkoa):
Joku naapureista tai tämän lukijoista varmaankin ihmettelee, miksen ole huutamatta.Tuskanhuutojen huutaminen on minullekin uusi kokemus. Ilmeisesti on niin, että kun kipu ylittää tietyn rajan, kukaan ei voi olla huutamatta. Huuto tulee aina yhtä voimakkaana ja muutenkin samanlaisena. Ehkä se muuttaa hengityksen ja siis elimistön hapen saannin siihen tilanteeseen optimaaliseksi. Samalla se on automaattinen, seinienkin läpi kuuluva ilmoitus siitä, että joku ehkä tarvitsee apua. Jos huuto jatkuu pitkään, nukkuvienkin naapureiden kynnys kutsua paikalle ambulanssi ja huoltomies ovia avaamaan, alenee.
Pienempiin tuskiin liittyvä ääneen valittaminen on vapaaehtoista. Siis jotakin sellaista kuin "ai, ai, ai, kun sattuu" tai suoraa ulinaa valittajan valitsemalla voimakkuudella. Luulen, että sekin on hyödyllistä nimenomaan hengityksen kautta. Toisaalta voi kenties olla niinkin, että jos kivusta haluaa päästä nopeasti eroon, pitäisi ehkä pakottaa itsensä hengittämään mahdollisimman syvään ja rauhallisesti.
Esim. eilen aamulla, kun aloitin sairaalassa sängystä nousemisen prosessin, aluksi piti saada peitto pois jalkojen päältä. Siinä vaiheessa, kun peitto oli muuten jo sivullani, mutta jalkaterät olivat peiton sitomina, minun oli pakko kääntää jalkoja niin paljon, että se laukaisi selässä kivuliaan lihaskouristuksen. Silloin en voinut olla huutamatta edellä kuvattua kovaäänistä suoraa huutoa.
Sellaisesta krampista jää aina jälkikipu, joka kestää noin 15-60 minuuttia kipulääkityksestä riiippuen. Kun olin päässyt istuma-asentoon sängyn laidalle, jälkikipu jatkui. Istuskelin siinä hetken vaikeroimassa ääneen tuota jälkimmäistä vapaaehtoista valitusta. Hoitaja käväisi huoneessani. Sinä aikana en valittanut ääneen. Pyysin häntä tyhjentämään pissapullon, kerroin mitä aion seuraavaksi tehdä ja sanoin, etten tarvitse mitään apua. Hänen poistuttuaan aloin taas ääneen valittamisen seisomaan noustessa, matkalla sängyn viereen tuodulle potalle ja siitä pöydän ääreen, mihin oli jo tuotu aamiainen ja aamun lääkkeet. Pöydän ääreen päästyäni olin ensimmäiset 10 minuuttia rähmälläni pöydän reunalla selkäkipua ääneen vaikeroiden. Kivun hiljakseen lievennyttyä nousin normaaliin istuma-asentoon ja söin aamiaisen.
Tästä kovia kipuja käsittelevästä tekstistä tuli yksinään niin pitkä, että muutin tämän otsikon muotoon "Uusia kokemuksia, osa 1". Sitten tulee erillisinä artikkeleina osa 2, osa 3, jne.
