Meilahden sairaalassa oli mukava olla potilaana ja sitä aikaa on mukava jälkikäteenkin kiitollisena muistella. Samaa en voi sanoa niistä kuukausista, jotka vietin Malmin sairaalassa. Pikemminkin tekisi mieli unohtaa koko aika ja jättää se muistelematta. Katson kuitenkin velvollisuudeksi dokumentoida sairauskertomukseni myös siltä ajalta.
Hoidon tarkoitus
Syyskuussa 2011 tehdyn selkäleikkauksen jälkeen olin monta kuukautta liikuntakyvytön. Leikkaus tehtiin Töölön sairaalassa, josta minut "kotiutettiin" aiempaan hoitopaikkaani Meilahden Kolmiosairaalaan odottamaan, että jostakin Helsingin kaupungin kuntoutussairaalasta vapautuu paikka. Puhuttiin siis kuntoutuksesta. Mitään varsinaista sairautta minulla ei enää ollut.
Ennen siirtoa Meilahdesta Malmille olin iloinen siitä, että pääsen kuntoutettavaksi sairaalaan, joka on 2-kerroksisessa talossa puistomaisessa ympäristössä melkein samassa pihapiirissä kuin talo, jossa asumme. Siellä olinkin sitten 21.10.2011-10.2.2012 välisen ajan eli runsaan kolme ja puoli kuukautta.
Pettymyksen aiheita
Kerroin jo aiemmin, minkälainen oli ensimmäinen viikonloppuni Malmilla, jonne saavuin ambulanssilla perjantaina 21.10.2011 hiukan kello 17:n jälkeen. Meilahdessa oli vaadittu tiukasti, että minun pitää joka päivä nousta kahdesti sängyn laidalle istumaan 10-20 minuutiksi syömään, puhaltamaan vesipulloon ja heiluttamaan jalkoja. Istumaan noustessa tarvitsin kahden ihmisen apua. Malmilla minua ei auttanut kukaan istumaan perjantaina, lauantaina, sunnuntaina eikä maanantaina. Eikä minulle annettu viikonloppuna pyytämääni puhalluspulloa, kun sen käyttöön ei ollut vielä Malmin lääkärin hoitomääräystä. Elintärkeässä lääkityksessäni olisi tapahtunut pahoja virheitä, ellen olisi itse tarkkaan kontrolloinut lääkitystäni. Lääkärin tapasin ensimmäisen kerran vasta maanantaina iltapäivällä ja fysioterapeutin tiistaina. Perustiedot Malmin sairaalasta sain kirjallisessa muodossa vasta valitukseni jälkeen kolmannen viikon alussa. Suullista neuvontaa sain sitä ennen yhdeltä ystävälliseltä sairaanhoitajalta, joka teki silloin vain yövuoroja.
Meilahdessa tunsin olevani arvostettu potilas. Lääkärit olivat siellä hyvin ystävällisiä ja informatiivisia. Kaikki tutkimustulokset selitettiin ja lääkityksen muutokset perusteltiin potilaalle sillä tarkkuudella kuin potilas niitä ymmärsi ja oli niistä kiinnostunut. Malmillla niin ei ollut. Keskustelut kahden nuorehkon naisläääkärin kanssa olivat alusta alkaen sävyltään ikäviä. Toinen heistä jopa moitti minua kerran jonkin sopimuksen rikkomisesta. En vieläkään tiedä, mistä sopimuksesta hän puhui, enkä tiedä mitään sopimusta tai sääntöä rikkoneeni. Toisen lääkärin jäätyä äitiyslomalle ja toisen siirryttyä muulle osastolle olin loppuajan sairaalan ylilääkärin hoidossa. Hän oli oikein ystävällinen ja informatiivinen.
Tapasin lääkäreitä vain heidän aamukierrollaan, jolloin he käyvät vuorotellen jokaisen potilaan luona. Heillä on silloin aina kiire seuraavan potilaan luokse, joten laajempi keskustelu ei ole siinä yhteydessä mahdollinen. Koko sinä yli 3 1/2 kuukauden aikana, jonka olin Malmin sairaalassa kuntoutettavana, ei ollut yhtään sellaista lääkärin vastaanoton tyyppistä tilaisuutta, jolle olisi varattu esim. 20-40 minuutin aika keskusteluun kuntoutuksestani. Meilahdessa minulla on vieläkin sellainen lääkärin vastaanottoaika aina 2 kuukauden (aiemmin 1 kk) välein, vaikka minut kotiutettiin leukemiahoidoista jo yli vuosi sitten.
Malmin lääkärit keskustelivat kyllä hoidostani vaimoni, mutta ei minun kanssa. Kun kuulin siitä, pyysin osastonhoitajaa merkitsemään tietokoneelle lähimmäksi omaisekseni serkkuni ja että vaimolleni ei saa kertoa mitään minun tietämättä. Tuolla tahdonilmauksellani ei ollut kuitenkaan mitään vaikutusta. Lopulta se oli hyväkin, sillä vaimoni ansiosta pääsin eroon yhdestä ajattelua lamaannuttavasta psyyken lääkkeestä, jota minut pakotettiin syömään vastoin tahtoani ja noudattamatta tahdonvastaisesta lääkityksestä annettuja ohjeita. Kotiutukseni jälkeen olen kuullut vaimoltani lääkärini kanssa käydyistä keskusteluista ja olen järkyttynyt siitä, että niitä asioita ei koskaan käsitelty minun kanssa.
Minulla ei ollut koko kuntoutusaikana mitään kuntoutussuunnitelmaa. Siis ei ainakaan sellaista, josta olisin itse ollut tietoinen. Eikä minulla ollut tilaisuutta kertoa lääkäreille käynneistäni yksityislääkäreiden vastaanotoilla. Niillä oli tutkittu mm. lihastunnon vähäisyyttä, joka olisi mielestäni ollut hyvinkin relevantti keskustelun aihe kuntoutuksen yhteydessä. Heillä tuntui olevan sellainen asenne, että he saavat kaikki tarvitsemansa tiedot tietokoneelta tai tarvittaessa Meilahden tai Töölön sairaalan lääkäreiltä, mutta eihän heidän tietokoneillaan ole mitään tietoja yksityisen terveydenhuollon puolelta.
Toki Malminkin sairaalassa oli myös hyvin ystävällisiä hoitajia, mutta oli myös muunlaisia. Yhdellä oli tapana ilkeillä. Esim. yhteen aikaan hän sanoi aina sänkyni ohitse kulkiessaan "Yö on nukkumista varten". Yhden kerran kuultuna se kuulostaa ihan järkevältä toteamukselta, mutta kun sen saman kuulee viidennen kerran, se alkaa jo ärsyttää. Toinen intti vastaan ja väitti minun valehtelevan, kun kerroin jostakin tapahtuneesta. Huonekaverinani oli koko ajan 83-vuotias mies. Hän joutui kokemaan monta sellaista tilannetta, jotka eivät kestä kriittistä arviointia.
Usein kävi niin, että iltavuoroon tuli Seuren kautta palkattuja sijaisia, joille ei ollut annettu riittäviä potilaskohtaisia ohjeita. Varsinkin silloin, kun selkäni oli vielä leikkauksen jälkeen herkässä tilassa ja minut piti auttaa kahden ihmisen voimin sängyn laidalle istumaan syömisen ajaksi ja siitä taas takaisin, olin muutamia kertoja hyvin vaikeassa tilanteessa. Esim. kerran olin sopinut vakinaisen hoitajan kanssa, että istun sängyn laidalla noin klo 16:sta alkaen ehkä tunnin tai jos jaksan, enintään klo 18.00 saakka. Soitin kelloa klo 17.55. Iltavuoroon tullut sijaishoitaja tuli melko pian ovelle kysymään, mikä on hätänä. Kuultuaan, että minut pitäisi auttaa sänkyyn pitkäkseni, hän sanoi syövänsä ensin ja tulevansa 15 minuutin kuluttua. Voimani olivat juuri loppumassa ja jouduin laskemaan ylävartaloni kyljelleen vuoteelle, mutta minulla ei ollut voimaa nostaa jalkoja sänkyyn. Jouduin olemaan 15 minuuttia sängyn laidalla pahassa ja selälleni vaarallisessa asennossa. Kerran, kun pyysin eräältä iltavuoron sijaishoitajalta, että minut autetttaisiin sängyn laidalle istumaan ruokailun ajaksi, hän tiuskaisi: "Nouse ite!"
Ambulanssikuljetukset muissa sairaaloissa tehtäviin tutkimuksiin tilattiin useimmiten siten, että tulin myöhässä perille. Töölön sairaalaan sovittu magneettikuvaus peruuntui kokonaan, kun kuljetusta ei ollut lainkaan tilattu. Sain uuden ajan seuraavalle kuukaudelle. Silloin saavuin kuvauspaikalle 20 minuuttia myöhässä ja jouduin sitten odottamaan vuoroani yli puoli tuntia, kun he olivat minua odottaessaan ottaneet jo seuraavan potilaan kuvaukseen. Kysyin menomatkalla kuljettajalta, estikö jokin ruuhka häntä tulemasta aiemmin. Hän vastasi: "Ei ollut mitään ruuhkaa, mutta ei ollut pyydetty tulemaan aikaisemmin."
Kuntoutuksesta
Malmin sairaalassa saamani kuntoutus rajoittui siihen, mitä tapahtui fysioterapeutin johdolla arkipäivisin noin 20-30 minuutin aikana omassa potilashuoneessa. Häneltä sain myös ohjeita, minkälaisia harjoituksia voisin tehdä muuna aikana omin päin. Kirjoitan tästä aiheesta pian erillisen artikkelin. Muu henkilökunta hoiti minua kuin sairasta vuodepotilasvanhusta. Minähän en kuitenkaan sairastanut enää mitään. Olin vain hyvin heikossa kunnossa ja liikuntakyvytön.
Oikeusturvaongelmia
Meilahdessa oltiin äärimmäisen tarkkoja siitä, että henkilökunta ei paljasta potilaasta mitään tietoja toisille potilaille. Siksi olin kovin hämmästynyt, kun Malmilla huonetoverini joutui kertomaan kaikki yksityisasiansa minun kuullen. Hoitajat nimittäin esittivät hänelle varmaankin kuntoutuksen vuoksi erilaisia kysymyksiä, kuten "Tiedätkö missä sinä nyt olet?". Häneltä kysyttiin myös syntymäaika, koulutus, asuinpaikat koko elämän ajalta vuosilukuineen, työpaikat, lapset, jne, ja kaikki tuo kovalla äänellä minun kuullen!
Kun kävin marraskuun alkupäivinä Meilahdessa leukemiahoidon 4 kk jälkitarkastuksessa, siellä oli hematologina mies, joka oli palannut muualta Suomesta Helsinkiin vasta lokakuussa ja jota en ollut aiemmin tavannut. Hän luki paperin, joka annettiin Malmin sairaalasta minua kuljettaneille ambulanssimiehille, mutta jota minulla ei ollut tilaisuutta lukea. Vieras hematologi kohteli minua eri tavalla kuin mihin olin aiemmilla käynneillä tottunut. Keskustelumme rajoittui asioihin, jotka eivät mielestäni lainkaan kuuluneet veritautien erikoislääkärin jälkitarkastusvastaanotolle vaan pikemminkin Töölön sairaalaan selkäleikkauksen jälkitarkastukseen. Lisäksi hän kysyi, haluaisinko keskustella psykiatrin kanssa. Vastasin myöntävästi, sillä olen aina keskustellut mielelläni psykiatrien kanssa. Hän lähti toiseen huoneeseen ja ilmeisesti sai siellä kuulla, ettei Meilahdessa ole sellaisia psykiatreja, jotka tulisivat paikalle heti pyydettäessä ilman ajanvarausta.
Paluumatkalla Malmille se paperi oli ambulanssin takaosassa vieressäni istuneen ambulanssimiehen kädessä. Kysyin häneltä, koskeeko se paperi minua. Hänen vastattuaan myöntävästi pyysin saada lukea sen. Hän epäröi ensin jonkin aikaa, mutta antoi sen hetkeksi minulle. Minulla ei ollut lukulaseja päässä, joten en auton tärinässä pystynyt lukemaan kuin muutaman rivin tekstin alusta, mutta huomasin jo siinä useita asiavirheitä. Malmille palattuamme pyysin osastonhoitajalta saada lukea sen mukanani olleen paperin. Hän myönsi ensin, että potilaalla on oikeus lukea itseään koskevat tiedot, mutta lisäsi, että hän ei saa antaa papereitani minulle ilman ylilääkärin lupaa, joka minun pitäisi anoa kirjallisesti! Liikuntakyvyttömänä vuodepotilaana minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia laatia sellaista kirjallista anomusta.
Joitakin viikkoja myöhemmin sama osastonhoitaja kuitenkin antoi minulle pyytämättäni kopiot eräistä muista lääkärien kirjoittamista teksteistä, mutta ei siitä, joka oli mukanani Meilahdessa. Muissakin teksteissä oli paljon asiavirheitä. Kopioin tähän vain näytteeksi yhden pätkän Malmin sairaalalääkärin 14.11.2011 kirjoittamasta tekstistä: "Lisäksi konsultoitu työkyvystä taloyhtiön hallituksen puheenjohtajuutta ajatelle. Kyseessä luottamustehtävä, jossa taloyhtiön puolesta noustava epäluottamus kykyyn hoitaa asioita. Ei sinänsä vaadi työkykyselvittelyjä vaikka mitä ilmeisimmin nyt kykenemätön hoitamaan taloyhtiön asioita." Koin tuon tekstin erittäin loukkaavaksi ja täysin sopimattomaksi, sillä talossamme oltiin hyvin tyytyväisiä puheenjohtajakauteeni, joka oli päättynyt pyynnöstäni leukemiani vuoksi jo lähes kaksi vuotta aiemmin eli helmikuussa 2010! Helmikuusta 2011 alkaen olen toiminut uuden asunto-osakeyhtiölain mukaisena toiminnantarkastajana, jonka työmäärä ei välttämättä ole kovin suuri taloyhtiössä, jossa on myös KHT-tilintarkastaja. Käytännössä hoidin toiminnantarkastajan tehtävää Malmin sairaalassa siten, että minulla oli osakkaille ja asukkaille ilmoitustauluilla ilmoitettu sähköpostiosoite ja soittoaika tiistaisin klo 17.30-18.00, jolloin sairaalassa on vierailuaika. Yksi hallituksen jäsenistä kävi tarvittaessa jonakin muuna päivänä vierailuajalla keskustelemassa kanssani taloyhtiön asioista ja toi papereita luettavakseni. Toiminnan tarkastajalla on myös lain mukaan oltava sijainen.
Lääkäreillä tuntui Malmilla olevan sellainen asenne, että fyysisen kuntoutuksen edistämiseksi kaikki henkinen toiminta pitää lopettaa. Sen vuoksi minut pakotettiin syömään vastoin tahtoani lääkettä, joka lamaannutti kykyni keskittyneeseen ajatteluun ja kirjoittamiseen moneksi kuukaudeksi. Ja se tehtiin siis noudattamatta tahdonvastaisesta lääkityksestä säädettyjä ohjeita. Vasta vaimoni kovat puheenvuorot lääkäreitten luona saivat kaupungin sairaaloissa käyvän psykiatrin lopettamaan kyseisen lääkityksen.
Lisätietoja
Täydennän tätä artikkelia lähiaikoina erillisillä artikkeleilla:
- Konflikti kaupunginpsykiatrin kanssa
- Sairaalakuntoutus selkävammasta
- Elämä liikuntakyvyttömänä vuodepotilaana
