Ensimmäiset selkävaivani sain 32-vuotiaana, kun olin kantamassa tätini ruumisarkkua.
Kannoin takimmaista liinaa arkun vasemmalla puolella. Oikealla puolellani oli vanha mies, joka sitoi kantoliinan huolellisesti olkapäittensä ja kainaloittensa ympäri. Minä en ollut aiemmin arkkua kantanut enkä osannut arvioida kuorman painoa. Laitoin kantoliinan vain olkapäille. Kun arkku nostettiin kantoon, se oli hiukan painavampi kuin olin luullut, mutta jaksoin sitä kuitenkin hyvin kantaa. Tosin kantoliina painoi niskaani ikävällä tavalla, mutta sitä ei voinut enää korjata. Saavuimme haudalle sellaisesta suunnasta, että jouduin lopuksi astumaan haudan vasemman takanurkan ylitse. Siinä vaiheessa arkun paino kuormitti selkärankaa niin, että tapahtui jonkinlainen sijoiltaanmeno. Se ei ollut sen vakavampi kuin että muistaakseni parin viikon ajan henkilöautoon istahtaminen ja/tai siitä nouseminen sattui selkään. Sitten se parani itsestään.
Seuraava selkäongelma sattui saman vuoden jouluna 9 kuukauden ikäiselle koiranpennullemme. Vaimoni ulkoilutti sitä vapaana melko vilkasliikenteisen kadun jalkakäytävällä luottaen siihen, että koira seuraa omistajansa vierellä. Yhtäkkiä se kuitenkin juoksi kadun toiselle puolelle ja joutui ohiajaneen Saabin kumipuskurin töytäisemäksi. Aluksi luulimme, että se ei loukkaantunut, mutta aina kun se myöhemmin kotona yritti mennä levolle, sitä sattui ja se nousi taas seisomaan. Vietimme sen joulupäivän iltapäivän Pieneläinklinikalla. Koira nukutettiin ja se vedettiin ensin etu- ja takajaloista ihan suoraksi. Sen jälkeen kaikkien raajojen kaikkia osia taivutettiin siten, kuin niiden liikeradan pitäisi terveellä koiralla olla. Siijoiltaan mennyt nikama tai nivel loksahti kohdalleen ja koira oli herätyspiikin saatuaan taas terve.
Seuraavien 30 vuoden aikana minulla oli vain silloin tällöin lieviä selkäkipuja, jotka menivät pois jooga-asennoilla. Varsinkin "Kiertoharjoitus makuulla" oli hyödyllinen (kuva: www.ahjos.net/jooga ).
Vuosi 2011:
Minut kotiutettiin leukemiahoidoista 13.7.2011. Kotihoito-ohjeen mukaan päivälepo on alkuvaiheessa tarpeen. Minulla ei ollut siihen kuitenkaan kotona mahdollisuutta yhtenäkään päivänä ensimmäisen kahden kuukauden aikana. Ensimmäiset kolme viikkoa jouduin nukkumaan yöt samassa kerrostalossa asuvien appivanhempieni vuodesohvalla, kun minulla ei ollut vielä kotona sellaista nukkumispaikkaa, missä kissa ei olisi tullut sänkyyni. Appivanhempani olivat kolme viikkoa matkoilla. Aamulla jouduin lähtemään sieltä kotiin aamiaiselle joskus hyvinkin varhain, kun piti mennä Meilahteen verikokeisiin ja lääkärin vastaanotolle jo klo 6:05 bussilla. Viimeistään lähdin kotiin klo 8:ksi ottamaan aamun lääkket. Päivän aikana en päässyt asuntoon päivälevolle. Minulla oli kyllä appivanhempieni asunnon avain, mutta oven lukitus oli niin tiukka ja jäykkä, että heikentyneet käsivoimani eivät riittäneet oven avaamiseen. Siksi vaimoni tuli avaamaan oven minulle aina viimeisenä työnään ennen nukkumaan menoa. Myöhemmin kotimme olohuoneen nurkkaan rakennettiin seinäkkeistä kissalta kielletty aitaus ja sänkyni vietiin sinne. Mutta silloin oli jo tapahtunut jäljempänä kuvattu tapaturma, jossa selkänikamani murtui. Sen jälkeen makuuasennosta istumaan nousu oli joka kerta niin vaikea, pitkäkestoinen ja äärimmäisen kivulias prosessi, etten uskaltanut mennä pitkäkseni kuin enintään kerran vuorokaudessa. Muutaman kerran, kun minun piti ehdottomasti lähteä Meilahteen varhain aamulla, en uskaltanut mennä makuuasentoon edes yöksi vaan nuokuin työpöydän ääressä koko yön.
Yksi lannenikamani murtui eräänlaisessa kotitapaturmassa 25.7.2011. Olin käynyt aamulla leukemiahoitoon liittyvässä jälkitarkastuksessa Meilahden sairaalassa. Kun lääkäri huomasi, että minulla oli - ilmeisesti lihasten heikentymisen vuoksi - vaikeuksia nousta ylös tutkimuspöydältä, hän neuvoi minulle uuden ylösnousutekniikan. Siinä käännytään ensin kyljelleen ja sitten punnerretaan ylemmällä kädellä ylävartalo istuma-asentoon samalla kun jalat lasketaan lattialle. Kotiin päästyäni menin hetkeksi pitkäkseni nahkasohvalle ja yritin sitten nousta siitä ylös tuolla tekniikalla. Tein kuitenkin sen virheen, että annoin jalkojen pudota täydellä painollaan lattialle, mutta ylävartaloni ei ollutkaan riittävästi kyljellään enkä pystynyt sitä ylös punnertamaan. Silloin selkärankaan kohdistui voimakas kiertoliike ja yksi lannenikama murtui. Kipu oli hetkellisesti niin kova, etten voinut olla huutamatta täyttä kurkkua. Olen jo aiemmin kertonut eri yhteyksissä, minkälaista elämä oli sen jälkeen puolentoista kuukauden ajan yöllisine kramppeineen, ripuleineen ja kaikkine tuskineen. Vaivaani hoidettiin aluksi leukemiahoidon jälkikipuna pelkillä kipulääkkeillä. Selkärangastani otettiin kyllä hematologisen takapäivystäjän päivystyskuvauksena tilaama röntgenkuva jo heinäkuun viimeisen lauantain aamuna Meilahden sairaalassa, mutta kolmen eri lääkärin arvio kuvasta oli, että "selkärankani on puhdas". Ehkä lannenikaman murtuma ei näkynyt röntgenkuvassa sen vuoksi, että kuvat otettiin seisovassa asennossa, missä lähes riiputaan käsillä kuvauslaitteen päällä olevista tangoista.
Parin viikon kuluttua sunnuntaina tunsin selkärangassani eräänlaisen lonksahduksen. Sen jälkeen minusta tuntui siltä, että kivut katosivat. Päättelin, että jokin sijoiltaan mennyt nikama lonksahti paikalleen. Kuitenkin heti seuravana päivänä kurkotin sängyllä maatessani lattialta jotakin pudonnutta esinettä, jolloin selkärankani taas kiertyi liikaa. Se meni uudelleen sijoiltaan ja samat kivut jatkuivat. Tuo tapahtuma sai minut ajattelemaan, että kysymyksessä ei ole leukemiahoidon jälkikipu vaan selkärangan mekaaninen sijoiltaanmeno. Keskustelin asiasta puhelimitse mm. serkkuni kanssa, jonka selkäkipu oli parantunut kiropraktikon voimaperäisellä käsittelyllä. Harkitsin yksityiselle kiropraktikolle menoa, mutta kysyin varmuuden vuoksi asiaa vielä sairaanhoitajan välitykselle hematologilta, joka vastasi leukemiani jälkihoidosta. Hän oli kuulemma ehdottomasti kieltänyt kiropraktikon antaman hoidon.
Lopulta 12.9.2011 pääsin vaimoni vaatimuksesta sairaalaan selkävammapotilaana ensin magneettikuvaukseen ja sittemmin kuusi tuntia kestäneeseen selkäleikkaukseen 24.9.2011. Siinä murtunut lannenikama täytettiin sementillä ja tuettiin pysyvästi kahdella tukiraudalla.
Ennen selkäleikkausta aamukierrolla käynyt ortopedi kysyi minulta, haluanko leikkaukseen. Sanoin ensin olevani niin vahvassa "kortisonihumalassa", etten osaa ajatella elämääni seuraavaa viikonloppua pidemmälle enkä halua siinä tilassa tehdä mitään päätöksiä tai sopimuksia. Hän vastasi: "Se on kyllä oikea periaate, mutta tämä asia pitää nyt päättää." Kysyin, mitkä ovat vaihtoehdot. "Jos ei leikata, kaikki lihaksenne surkastuvat ja joudutte olemaan pyörätuolissa lopun ikäänne. Jos leikataan, teillä on mahdollisuus parantua, mutta leikkaukseen liittyy halvaantumisriski". Valitsin leikkauksen.
Leikkauksen jälkeisellä aamukierolla käynyt ortopediksi erikoistuva kirurgi kertoi, että kaksi murtuneen nikaman alapuolella olevaa nikamaa olivat menneet lyttyyn ja että siitä voi mahdollisesti seurata elinikäinen ulosteen pidätyskyvyn vajavaisuus.
Leikkaus onnistui parhaalla mahdollisella tavalla: En halvaantunut eikä ulosteen pidätyskyky jäänyt pysyvästi vajavaiseksi. Marraskuussa tehdyssä jälkitarkastuksessa todettiin, että hermoradat selkärangasta kaikkiin elimiin ovat kunnossa. Tammikuussa 2012 tehdyssä magneettikuvauksessa todettiin, että mitään operoimisen tarvetta ei enää ole.
Vuosi 2012 ja tästä eteenpäin:
Neljä ja puoli kuukautta kestäneen sairaalakuntoutuksen jälkeen elän nyt kotona selkäleikkaustoipilaana. Tavallisesta sängystä en pääse yksin istuma-asentoon, siksi kaupunki lainasi minulle moottorisängyn. Jaksan kävellä ilman rollaattoria vain muutamia metrejä ja rollaattorilla noin sata metriä kerrallaan, jonka jälkeen istahdan rollaatorin istuimelle lepäämään. Selkäni kipeytyy rasituksesta joka päivä iltaan mennessä. Jalat turpoavat, ellen käytä tukisukkia. Kaikki on nyt kuitenkin erittäin hyvin verrattuna siihen, mitä olisi voinut tapahtua, esim. jos olisin mennyt kiropraktikon kovakouraiseen käsittelyyn tai jos leikkaus ei olisi onnistunut niin hyvin.
Murtunut nikama oli osteoporoosin heikentämä, joten se olisi luultavasti joka tapauksessa murtunut ennemmin tai myöhemmin. Nyt selkärankani heikoin kohta on täytetty sementillä ja tuettu tukiraudoilla. Varmaankin oli hyvä, että se murtui tässä vaiheessa eikä vasta vuosien kuluttua, jolloin toipuminen olisi ollut korkeamman iän vuoksi vieläkin hitaampaa. Lisäksi olen nyt tiedostanut luustoni heikkouden, osaan jossakin määrin hoitaa sitä ja varoa ylikuormitusta. Painavien esineiden nostaminen ja kantaminen on minulta nyt pysyvästi kielletty.
