Omakohtaisia havaintoja ja pohdintoja kirjoittajalta, joka ei kuulu kirkkoon eikä muuhunkaan uskonnolliseen yhteisöön.
Rukoileminen on keskittynyttä, mutta nöyrällä mielellä tehtyä pyytämistä tai toivomista, joka ei koskaan sisällä vaatimista tai pakottamista. Yleensä siihen liittyy tietty fyysinen toimenpide, kuten käsien laittaminen ristiin tai polvillaan maassa kumartaminen. Toiselta ihmiseltä voidaan rukoilla tilanteesta riippuen esim. ruokaa, vettä, apua, hyäksymistä, anteeksiantoa tai armahdusta. Ehkä useammin rukoillaan kuitenkin jotakin "korkeammalta taholta", jota Suomessa useimmiten kutsutaan Jumalaksi. Käytän tässä artikkelissa sitä sanaa ottamatta enempää kantaa sen sisältöön, mikä on eri uskonnoissa yksityiskohdiltaan erilainen. Uskonnosta riippuen voidaan rukoilla myös esim. Jeesusta, Neitsyt Mariaa tai jotakin pyhimystä. Tässä artikkelissa keskityn rukouksiin, joita ei ole osoitettu elävälle ihmiselle, vaan näkymättömälle taholle, johon rukoilijalla on jonkinlainen yhteys. Kutsun sitä yhteyttä Jumala-suhteeksi.
Rukouksen sisältö:
Tarkastelen erikseen kolmen aikavälin rukouksia.
Pitkän aikavälin rukous: Lapsena rukoilin, että saisin elää niin kauan, että ehdin kasvaa aikuiseksi. Silloin ajattelin, että jos saisin elää 22-vuotiaaksi, se riittäisi. Silloin olisin nähnyt, kuinka aikuiseksi tullaan ja myös aikuiselämää tarpeeksi. Sitä sanoisin pitkän aikavälin rukoukseksi ja se on toteutunut.
Keskipitkän aikavälin rukous: Myöhemmin työelämässä, ottaessani vastuulleni jonkin uuden vaativan tehtävän tai projektin, rukoilin, että Jumala antaisi minulle sen hoitamiseen tarvittavan viisauden ja energian. Jos rukous koskee esim. selviytymistä jostakin kokeesta tai tentistä, luokittelisin sen keskipitkän aikavälin rukouksen viimeistä edelliseksi vaiheeksi. Sitä edeltää kokeeseen tai tenttiin valmistautuminen ja viimeisenä vaiheena on lopputuloksesta kiittäminen. Nekin rukoukseni ovat aina toteutuneet. En ole kuitenkaan yleensä rukoillut jotakin tiettyä lopputulosta vaan yleisemmin: "Tapahtukoon Sinun tahtosi!" Niissä muutamissa tapauksissa, kun en päässyt tentistä läpi, lopputulos on jäljestäpäin tarkastellen ollut minulle enemmän eduksi kuin haitaksi. Tentissä hylkääminen tuntuu ensin pahalta, mutta se voi pakottaa perehtymään kyseiseen aiheeseen paremmin tai se voi estää ajautumasta väärälle alalle. Vastaavasti työpaikan menetys on ikävä kokemus, mutta se voi avata mahdollisuuksia aivan uusiin myönteisiin kokemuksiin.
Lyhytvaikutteinen rukous: Edellisten lisäksi harrastan lyhytvaikutteisia rukouksia. Esim: elo-syyskuussa 2011, jolloin selkänikamani oli murtunut, mutta selkävaivaani hoidettiin vain kipulääkkeillä, rukoilin joskus: "Auta minut tuon kynnyksen ylitse [eteisen parketilta vessan puolelle ennen kuin kakkaa putoaa vaipasta lattialle vaikka jalka ei tahdo nousta ja selkään sattuu koko ajan niin kovaa, että on pakko itkeä ja huutaa]". Silloin todella tuntui siltä tai ainakin itse asennoiduin siten, kuin joku auttaisi. Siinä tilassa myös kaaduin kaksi kertaa takaviistoon vasemmalle. Ensimmäisellä kerralla kaaduin Meilahden sairaalan inva-vessassa. Sotkeuduin omiin henkseleihini noustessani wc-pöntöltä pyörätuoliin. En kaatunut ihan lattialle saakka vaan siinä oli jokin kaluste, jonka varaan jäin vasemman lapaluun varaan. Toinen kaatuminen sattui, kun olin yksin kotona ja yritin nostaa jotakin lattialta. Liukastuin ja kaaduin puoliksi oman sänkyni päälle, mutta aika pahaan asentoon. Kummallakin kerralla rukoilin, että pääsisin siitä ylös omin voimin, sillä kukaan ihminen ei kuitenkaan kuulisi avunhuutojani. Sairaalan inva-vessan punainen hälytinnaru oli huoneen toisella reunalla ja kotona kännykkä liian kaukana.
Iltarukoukseni vakiosisältö on lyhyesti kuvattuna: 1) Kiitos kaikesta. 2) Anna anteeksi. 3) Tapahtukooon Sinun tahtosi.
Rukouksen vaikutusmekanisni:
Edellä kertomieni kaltaisten lyhytaikaisten rukousten uskon vaikuttavan paljolti hengityksen kautta. Kun ihminen on tuollaisessa vakavassa tilanteessa, josta on pakko selvitä tai käy todella huonosti, ihminen lakkaa hetkeksi hengittämästä ja siirtyy anaerobiseen toimintaan, missä lihasvoima on suurimmillaan lyhyen ajan. En siis väitä, että taivaassa istuva Jumala tai joku pyhimys olisi käynyt esim. sairaalan inva-vessassa minua auttamassa. Ellei ihminen ole lainkaan uskovainen, hän voisi saavuttaa saman voiman ja poikkeuksellisen tilanteen hallintakyvyn ankarasti kiroilemalla. Se, että ensin sanoo jotakin voimakasta ääneen ja sitten vaistomaisesti pidättää hengitystä, ilmiselvästi lisää keskittymiskykyä ja auttaa kohdistamaan jäljellä olevan voiman selviytymisen kannalta olennaiseen suoritukseen.
Keskipitkän aikavälin rukoukset totetuvat varmaankin paljolti sen kautta, että rukoileva, "Jumalaan luottava" ihminen on mieleltään rauhallinen, vastaanottavainen, nöyrä ja ahkera. Parhaimmillaan hän seuraa herkkänä prosessin kehitystä ja vaikuttaa siihen myönteisellä panoksella, ilman pyrkimystä toisten ihmisten vahingoittamiseen. Siten hän saavuttaa myös toisten ihmisten luottamuksen ja vapaaehtoisen tuen. Sellaisen vastakohtana ihminen, joka hyvin määrätietoisesti toimii koko ajan oman vajavaisen järkensä ja voimakkaan tahtonsa ohjaamana eikä koskaan jätä asioita "Herran haltuun", voi kulkea "oman onnensa ohitse" huomaamatta tarjolla olleita mahdollisuuksia.
Keskipitkän ja pitkän aikavälin tapahtumiin sisältyy kuitenkin aina myös sellaisia asioita, jotka eivät mitenkään riipu henkilöstä itsestään vaan ne ovat yksinkertaisesti "korkeammassa kädessä". Niiden suhteen ihminen ei voi tehdä muuta kuin rukoilla ja jäädä odottamaan, mitä tapahtuu. Esim. 1960-luvulla silloinen Seutulan lentokenttä oli valittu erään atomipommihyökkäyksen kohteeksi ja minä asuin sen vaikutusalueella. Jos ydinsota olisi silloin syttynyt, eikä se esim. Kuuban kriisin aikaan kaukana ollut, pitkän aikavälin rukoukseni mahdollisuudesta kasvaa aikuiseksi ei ehkä olisi toteutunut eikä oma toimintani tai käytökseni olisi siihen vaikuttanut.
Iltarukous on päivän päätös, joka kuittaa päivän stressit. Sen jälkeen voi nukahtaa rauhallisella mielellä ja luottavaisesti.
Jumala-suhde:
Tehokkaan rukouksen edellytys on käsittääkseni se, että ihminen kokee ja uskoo olevansa yhteydessä johonkin sellaiseen "korkeampaan voimaan", joka kykenee auttamaan. Pitää siis rukoilla tosissaan eikä ikäänkuin kokeeksi testatakseen, onko siitä apua vai ei. Luultavasti jokainen ihminen tarvitsee jonkinlaista opastusta sellaisen yhteyden saavuttamiseksi. Ei liene olennaista, minkä älyllisen teorian raameissa yhteys on saavutettu.
Esim. evankelis-luterilaisen kirkon entinen Helsingin piispa puhui kerran televisiossa tuosta yhteydestä. Silloin ajattelin, että jos hän vierailee Uspenskin katedraalissa ortodoksisen piispan luona, luultavasti molemmilla on samanlainen Jumala-yhteyden tunne ja se yhdistää heitä eikä hän ajattele, että tämä vääräuskoisten kirkko pitäisi hävittää ja sen vääräuskoinen piispa tappaa. Kuitenkin ihmiskunnan historia on täynnä uskonsotia ja monet ihmiset ovat hyvin suvaitsemattomia.
Itse olen saanut aikanaan kristillisen kasteen ja koulukasvatuksen sekä käynyt rippikoulun. 17-vuotiaana olin kesän työssä kirkon lastenkodissa Saksassa ja pääsin tutustumaan siellä eräisiin muihinkin Westfalenin evankelisen kirkon laitoksiin. Se oli erittäin mielenkiintonen kokemus. Siellä tunsin eläväni "Herran kukkarossa". Viihdyin sen työpaikan uskonnollisessa ilmapiirissä. Saksassa on kyllä erilaiset tavat kuin Suomessa. Esim. olutta sai tilata omalla kustannuksellaan lastenkotiin iltapalajuomaksi ja pappi tarjosi viiniä kotonaan pitämässään nuorten työntekijöiden illassa 17-vuotiaallekin. Sittemmin olen kuitenkin saanut muunlaisia uskonnollisia vaikutteita ja eronnut kirkosta. En viitsi tässä kertoa tarkemmin, koska siitä tulisi heti "leima otsaan". En kuulu nykyisin mihinkään uskonnolliseen yhteisöön enkä tunne sellaista tarvitsevani. Minullakin on kuitenkin omat auktoriteettini, joilta olen saanut opastusta ja siunauksen.
Varmaankin jokaisella on joskus sellaisia elämänvaiheita, että "Jumala-yhteys" on heikko tai kokonaan kadoksissa. Silloin ihminen tarvitsee uskon vahvistusta joltakin luotettavalta taholta. Se voi olla sama taho, jolta sen opastuksen alunperin sai. Monet ihmiset ovat kuitenkin tyytymättömiä entisiin selityksiin ja etsivät vanhan tilalle sellaista uutta selitystä, joka tuntuu paremmin uskottavalta. Niin minullekin kävi. Tarkoituksellisesti en kuitenkaan tässä yhteydessä suosittele mitään. Mutta kuten sanottu, "Jumala-yhteyden" saavuttaminen on se olennainen tavoite ja sen saavuttamiseksi yleensä tarvitaan jonkinlainen älyllinen kehysteoria. Vaihtoehtoja on useita.
Johdatustako?
Seuraako ja ohjaako jokin "korkeampi voima" ihmisen elämää yksittäisten tapahtumien tasolla? Tekisi mieli sanoa, että se on mahdotonta. Mutta toisaalta elämässäni on tapahtunut vaikka kuinka monta sellaista asiaa, joita on mahdotonta selittää muullakaan tavalla, kuin että se oli "johdatusta". Erityisesti tapahtumien täsmällinen ajoitus usein ihmetyttää.
Esim. kävin 1970-80-luvuilla vain yhtenä päivänä Turun liikekeskustassa ja törmäsin siellä silloin 1960-luvun lopun opiskelukaveriini, joka oli sittemmin muuttanut takaisin kotiseudulleen Turkuun. Olimme molemmat samalla sekunnilla astumassa kirjakaupan liukuportaisiin ja melkein sananmukaisesti törmäsimme toisiimme! Toinen esimerkki: Lähes parantuneeksi todettu krooninen leukemiani muuttui äkillisesti nopeasti eteneväksi akuutiksi leukemiaksi juuri silloin, kun menin 2 kuukautta aiemmin kalenteriin merkittyyn luuydintutkimukseen. Osuvan ajoituksen ansiosta pääsin sairaalahoitoon erittäin hyväkuntoisena ennen kuin akuutti leukemia oli ehtinyt huonontaa veriarvojani tai aiheuttaa minulle mitään oiretta. Jos se olisi alkanut vasta pari päivää myöhemmin eli luuydinnäytteen ottamisen jälkeen, tilanne olisi ollut huomattavasti huonompi, sillä olisin päässyt uuteen tutkimukseen vasta vakavien oireiden ilmaannuttua.
Ruokarukous:
Kun luin ja viimeistelin edellä olevaa tekstiä ennen tämän julkaisemista, huomasin, että unohdin ruokarukouksen. Minä en ole sitä säännöllisesti harrastanut, mutta olisin kovin mielissäni, jos siitä tulisi yleinen tapa omassa perheessä ja laajemminkin. Ruokarukous sisältää ruoan siunaamisen ja kunnioitusta niitä eläimiä kohtaan, joiden täytyi kuolla meidän ruoaksi. Samalla ihmisen elimistö rauhoittuu ja ruokailusta tulee terveellisempi tapahtuma kuin hätäisesti syöden.
Etteivät kesän 1965 saksalaisen työpaikkani mainiot ruokarukoukset pääsisi unohtumaan, julkaisen ne heti tämän jälkeen erillisenä viestinä.
Esirukous ja siunaus:
Esirukous tarkoittanee mitä tahansa rukousta, jossa rukoilija ei pyydä mitään itselleen vaan jollekin toiselle ihmiselle, yhteisölle, eläimelle tai muulle luontokappaleelle. Esimerkkinä viimeksi mainitusta voisi vaikkapa rukoilla, että Itämeri ei saastuisi ihan pilalle. Monilla on sellainen uskomus, että rukouksen vaikutus tehostuu, jos suuri joukko rukoilee yhtä aikaa saman asian puolesta.
Siunaamisoikeuden katsottaneen yleensä olevan vain kirkkojen ja muiden uskontokuntien valtuuttamilla papeilla ja heihin verrattavilla saarnaajilla. Mutta maallikkokin voi toivottaa kenelle tahansa Jumalan siunausta. Minusta on jotenkin ristiriitaista, että suomalaiset varsin uskollisesti pysyvät valtiokirkon tai muun kirkon jäseninä ja ovat siinä mielessä kyllä uskovaisia, mutta hyvin harvat koskaan toivottavat toisille Jumalan siunausta. USA:n presidentti lopettaa kansalaisille pitämänsä puheet usein sillä tavalla ("God bless you all!"), mutta Suomen presidentti tuskin koskaan.
Leukemiaa sairastaessani sain sähköpostitse arviolta noin 30 viestiä, joissa minulle toivotettiin "tsemppiä", mutta vain yhden, jossa toivotettiin: "Jumalan siunausta!". Tuo viimeksi mainittu tuntui erityisen hyvältä, koska tunsin, että minulla ei ollut mitään keinoa "tsempata" eli taistella leukemiaa vastaan. Ymmärtääkseni Jumalan siunauksen toivotus ei ottanut kantaa siihen, pitäisikö minun parantua vai kuolla. Se jätettiin Jumalan päätettäväksi. Mutta ymmärsin sen sisältävän toivotuksen, että minulle kävisi hyvin, mitä sitten tapahtuukin.
